Koulunhaan tänne on tultu, niin koulussahan sitä sitten ollaan. Se, mitä koulussa tapahtuu, onkin aivan toinen blogi. Ensinnäkään, Suomessa ei ole olemassa kahden päivän intensiivikurssia aiheesta Body Language in Workplace. Kahdeksan tuntia päivässä, peräkkäisinä päivinä. Koska tällainen herkku oli tarjolla, oli pakko hypätä kelkkaan ja lähteä liukumaan.
Päästyäni luokkaan rakkaan suomiseuralaiseni kanssa, olimme hieman ihmeissämme. Tuolit olivat laitettu U:n muotoiseen asetelmaan, joten kyseessä oli todellinen opetusavoneliö. Pöydät olivat tungettu luokan perälle, joten siinähän olisimme, avuttomina ja pulpettialastomina toistemme edessä. 18 hengenheimolaista ympäri maailmaa siunautui ympärillemme, ja hetkessä alkoi perinteinen kyttäily. Tuolla kulmassa olisi kinkkejä, tossa ne muutama ihan shalalala kanadalaisneito, tuolla kentällinen zekrepuplikkejä ja läjä muita kansallisuuksia. Luokan edessä seisoi kurssin vetäjämme Itävallan Virve Rosti, hieman laihempana tosin, mutta kuitenkin miesten farkuissa. Mietin hartaasti, mitä tästäkin taas tulisi.
Kahden tunnin kuluttua huomasin flirttailevani (käskystä) Virven kanssa muiden vaihtareiden hajoillessa ympärilläni. Siinähän ei sinänsä ollut mitään erikoista, sillä meno oli kuin Rymy-Eetussa, bodylanguageharrastuksen mekassa. Seuraavaksi olikin aika hieroa naapurin niskoja (ei terve mikä hillo Jussilla kävi!), minkä jälkeen Jussi Suomalaisen oli aika leijua englanniksi hollantilaiselle. Yllättävän hyvin sanallinen taistelu keskellä luokkaa luonnistui, kehonkielestä puhumattakaan. Kaiken tämän välissä kävimme mielikuvitusmatkalla, tepastelimme ympäri luokkaa, puhuimme ilmeistä ja kehon asennoista. Näyttelimme, visioimme ja inspiroiduimme. Meno & pauke oli kuin Steiner-koulun joulujuhlassa tai Teakin ensimmäisellä kierroksella. Jos tässä vaiheessa selitätte, ettei kehonkielellä ole vaikutusta viestimiseen, niin suosittelen käymään osoitteessa www.peilitonhomoille.fi tilaamassa turhakkeen nimeltä peili ja katsomaan siihen. Tänään heiluttelin käsiäni, 43 eri naamassani sijaitsevaa lihasta ja koko muuta kroppaa. Minulle naurettiin, minä nauroin muille ja opettajatar – paras ehkä koskaan näkemäni! Kyseessä ei ollut väsynyt evtekiläinen artesaanilehtori, vaan yksityisyrittäjä. Tällä yksityisyrittäjällä oli pilke silmäkulmassa sekä rönsyileviä juttuja, mikä sopi väsyneelle allekirjoittaneelle oikein mainiosti. Mitä ikinä teimmekään, niin Jussi eteen ja nimi lehteen.
Toisena päivänä jatkoimme siitä, mihin olimme jääneet. Puhuimme äänenkäytöstä, videoimme itseämme erilaisissa tilanteissa ja nauroimme sydämiemme kyllyydestä. Tervehdimme toisiamme pelkillä vartaloilla, huusimme ja auoimme päätämme. Improvisoimme tilanteita, työpaikkahaastatteluista kännisen lapsen kotiin tulemiseen. Saimme palautetta kehonkielestämme, jossa meillä kaikilla oli ja on parannettavaa. Turha antaa tässä kohdassa viestimistä etumatkaa, sillä sanoilla on vaikea ottaa kiinni ensivaikutelmaa ja kaikkea muuta kehonkieleen liittyvää. Ainoa asia, joka minua jäi häiritsemään kurssissa oli, ettei Suomi tarjoa vastaavaa kokemusta kaupallisessa korkeakoulussa.
Luulen, että meidän vaihtareiden kurssittaminen maksoi koululle ehkä 1500 – 2000 €, sillä kyseinen mamma vetää Team-building kursseja psykiatreista Nokian kautta korkeakouluihin. Kurssi jyräsi suvereenisti muiden kurssien aikataulut ja oli muuten jotain, mistä menestyväkin suomalainen mainostoimisto olisi valmis maksamaan. Meikäläinenkin huomasi kurssilla, että suomalainen kehonkieli on luontevaa ja monipuolista kuin kahden leikkikouluikäisen keskustelu lapioiden paremmuudesta. Vertailimme eri kulttuureja ja päädyimme lopputulokseen, että Suomessa on järkiperäistä kehonkieltä, kun latinomaissa on mukana tunnetta. Suomessa sporassa käsiään heiluttavaa tai silmiin katsovaa yksilöä pidetään hulluna, koska jokaisella on oma muuri, jonka sisään ei niin vaan tullakkaan.
Tekisikö sinun mieli antaa poskisuudelmia ylipainoiselle kaverisi kaverille heinäkuisessa, helteisessä 65A:ssa? Voi olla, että jäisi suukot Brunbergille käytettäväksi. Ehkä ei tarvitse kärjistää näin paljon, mutta jonkinlainen keholla elehtiminen voisi tuoda lämpöä Suomalaiseen tapakulttuuriin. Jos mielestäsi viestimme monipuolisesti ja tunneperäisesti kehonkielellämme, niin olet valitettavasti vääräuskoinen ja sinut pitäisi kivittää. Mietipä omia työhaastattelujasi, perheillallisia, rippikonfirmaatioita tai Kimiä antamassa haastattelua. Seppo Räty tiivistää kehonkielemme käytön varsin onnistuneesti lausahduksessaan vilkuttamisesta hopeapallilla Barcelonan kesäolympialaisissa 1992:
”Vittuillakseni heilutin”.
perjantai 27. helmikuuta 2009
tiistai 24. helmikuuta 2009
Suomikuva vol. 1 - mökkeily
Vanha sanonta kertoo hyvin paljon Suomen kesästä. Siinä kaksi pohjanmaalaista miestä keskustelevat kuluneesta kesästä. Ensimmäinen aloittaa:
- ”Siinähän se kesä sitten meni maalla”
Johon toinen virkkoo,
- ”Näinhän siinä pääsi käymään. Harmi vain, että olin juuri paskalla huussissa, kun paistoi aurinko.”
Tässä miesten välisessä pohjanmaatyylisessä, kieleltään värikkäässä keskustelussa on kiteytetty hyvin koko suomalaisen mökkeilyn ydin: maalle mennään, satoi tai paistoi. Siellä ollaan rouvan kanssa verannalla ja kuunnellaan Iskelmäradiota ja syödään pullaa. Kaikki köyhät sukulaiset, joilla ei ole omaa mökkiä, tulevat kyläilemään kesäkuuksi, halusit tai et. Myös koko muutenkin niin mukava työporukka vihjailee, josko tänä kesänä olisi ne kauan puhutut kesäjuhlat kesäasunnollasi. Myös naapurin, hieman viinaan menevä pariskunta kyselee heti toukokuun alun haravoinnin lomassa, josko nyt tänä kesänä tehtäisiin se yhteinen reissu Retrettiin katsomaan taidetta. Kesämökkeilyssähän ei ole kysymys lomasta, on kyse suorittamisesta.
Toinen mökkeilyyn läheisesti liittyvä seikka on kilpavarustelu. Jos naapurin Jorma ostaa uuden, päältä ajettavan ruohonleikkurin, niin jokaisen itseään isäntänä pitävän on vastattava haasteeseen. Tässä vaiheessa mahdollinen nokitus on esimerkiksi mönkijä, vaikka maapalsta olisikin kahden golf-greenin kokoinen. Jos naapurin Sakke oikein täräyttää ja vetää sähköt tönöönsä, niin silloin ollaan jo melkein All-In tilanteessa. Paras vastaus tähän on soittaa Honkataloille ja tilata seuraavaksi kesäksi uusi hirsimökki. Maksoi mitä maksoi, toiseksi ei jäädä.
Mökkeilyssä on siis tavallaan kyse sekä oman egonsa lujittamisesta, että rentoutumisesta. Jos oikein hyvin käy, lähin naapuri on juuri ja juuri huutoetäisyyden kantaman päässä. Jos vielä paremmin käy, vaimo on kaunis ja mukava, ja lapsetkin osaavat käyttäytyä. Jos pääsee edellä mainittuun tilanteeseen, niin on hyvä mahdollisuus, että lomailusta nauttii ne täydet lakisääteiset viisi viikkoa. Jos sataa ja lapsella on koliikki, niin kesämökin rinnalle purjeveneen hankkiminen saattaa olla myös varteen otettava mahdollisuus. Jos tässä taantuman möyhimässä taloustilanteessa rahavarat antavat myöten, voi lento Thaimaahan teettämään pukuja olla hyvä valinta mökkeilyn korvikkeeksi. Mahdollisuuksia on, suomalainen ei jää tuleen makaamaan.
Mitä siellä mökillä sitten tehdään? Oman kokemukseni mukaan petanki, mölkky ja kaljankiskominen ovat todella suosittuja harrasteita. Myös erilaisten eläinten grillaaminen, savusaunanpoltto ja kännissä uiminen on suosittua ajanvietettä. Ruohonleikkuu siten, että ottaa aikaa ja olutta, on oma lempiharrastukseni. Jätän kannonnokkaan kuusi kylmää Karhua, joita sitten käyn tyhjentämässä tankkauspisteellä aina kun ajan siitä ohi. Näin ollen motivaatio pysyy yllä, kierros kierrokselta. Kesämökkimme nurmikkoalue on muuten n. 20 neliötä. Loppu on sammalta, vähän niin kuin isäntäkin.
In summa summarum on todettava, että kaiken kaikkiaan mökkeilyssä on kyse kuitenkin hauskanpitämisestä. Mökillä ei ressata, se on vissi. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki pitää tehdä ja nähdä, niin ei oikeasti ole pakko. Mikään ei ole mökillä pakko, paitsi huussin tyhjentäminen, ja sekin vain kerran kesässä.
Tässä taas ajatus suomalaisuudesta. Olen täällä päätynyt miettimään monta kertaa, millaisia olemme. Ja rehellisyyden nimissä olemme aika rujoja. Eniten itseäni muistuttava ilmestys täällä on unkarilainen, jäätävä jössikkä ilmeettömine kasvoineen. Ei suinkaan tyylikäs sveitsiläisnuorimies tai lipevä italiaano. Mutta maailmassa on 229 eri kansallisuutta, joten eiköhän me jurotkin mahduta tänne sekaan.
Sisu & Koskenkorva, Juha Mieto ja Järviset! Go Finland go!
- ”Siinähän se kesä sitten meni maalla”
Johon toinen virkkoo,
- ”Näinhän siinä pääsi käymään. Harmi vain, että olin juuri paskalla huussissa, kun paistoi aurinko.”
Tässä miesten välisessä pohjanmaatyylisessä, kieleltään värikkäässä keskustelussa on kiteytetty hyvin koko suomalaisen mökkeilyn ydin: maalle mennään, satoi tai paistoi. Siellä ollaan rouvan kanssa verannalla ja kuunnellaan Iskelmäradiota ja syödään pullaa. Kaikki köyhät sukulaiset, joilla ei ole omaa mökkiä, tulevat kyläilemään kesäkuuksi, halusit tai et. Myös koko muutenkin niin mukava työporukka vihjailee, josko tänä kesänä olisi ne kauan puhutut kesäjuhlat kesäasunnollasi. Myös naapurin, hieman viinaan menevä pariskunta kyselee heti toukokuun alun haravoinnin lomassa, josko nyt tänä kesänä tehtäisiin se yhteinen reissu Retrettiin katsomaan taidetta. Kesämökkeilyssähän ei ole kysymys lomasta, on kyse suorittamisesta.
Toinen mökkeilyyn läheisesti liittyvä seikka on kilpavarustelu. Jos naapurin Jorma ostaa uuden, päältä ajettavan ruohonleikkurin, niin jokaisen itseään isäntänä pitävän on vastattava haasteeseen. Tässä vaiheessa mahdollinen nokitus on esimerkiksi mönkijä, vaikka maapalsta olisikin kahden golf-greenin kokoinen. Jos naapurin Sakke oikein täräyttää ja vetää sähköt tönöönsä, niin silloin ollaan jo melkein All-In tilanteessa. Paras vastaus tähän on soittaa Honkataloille ja tilata seuraavaksi kesäksi uusi hirsimökki. Maksoi mitä maksoi, toiseksi ei jäädä.
Mökkeilyssä on siis tavallaan kyse sekä oman egonsa lujittamisesta, että rentoutumisesta. Jos oikein hyvin käy, lähin naapuri on juuri ja juuri huutoetäisyyden kantaman päässä. Jos vielä paremmin käy, vaimo on kaunis ja mukava, ja lapsetkin osaavat käyttäytyä. Jos pääsee edellä mainittuun tilanteeseen, niin on hyvä mahdollisuus, että lomailusta nauttii ne täydet lakisääteiset viisi viikkoa. Jos sataa ja lapsella on koliikki, niin kesämökin rinnalle purjeveneen hankkiminen saattaa olla myös varteen otettava mahdollisuus. Jos tässä taantuman möyhimässä taloustilanteessa rahavarat antavat myöten, voi lento Thaimaahan teettämään pukuja olla hyvä valinta mökkeilyn korvikkeeksi. Mahdollisuuksia on, suomalainen ei jää tuleen makaamaan.
Mitä siellä mökillä sitten tehdään? Oman kokemukseni mukaan petanki, mölkky ja kaljankiskominen ovat todella suosittuja harrasteita. Myös erilaisten eläinten grillaaminen, savusaunanpoltto ja kännissä uiminen on suosittua ajanvietettä. Ruohonleikkuu siten, että ottaa aikaa ja olutta, on oma lempiharrastukseni. Jätän kannonnokkaan kuusi kylmää Karhua, joita sitten käyn tyhjentämässä tankkauspisteellä aina kun ajan siitä ohi. Näin ollen motivaatio pysyy yllä, kierros kierrokselta. Kesämökkimme nurmikkoalue on muuten n. 20 neliötä. Loppu on sammalta, vähän niin kuin isäntäkin.
In summa summarum on todettava, että kaiken kaikkiaan mökkeilyssä on kyse kuitenkin hauskanpitämisestä. Mökillä ei ressata, se on vissi. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki pitää tehdä ja nähdä, niin ei oikeasti ole pakko. Mikään ei ole mökillä pakko, paitsi huussin tyhjentäminen, ja sekin vain kerran kesässä.
Tässä taas ajatus suomalaisuudesta. Olen täällä päätynyt miettimään monta kertaa, millaisia olemme. Ja rehellisyyden nimissä olemme aika rujoja. Eniten itseäni muistuttava ilmestys täällä on unkarilainen, jäätävä jössikkä ilmeettömine kasvoineen. Ei suinkaan tyylikäs sveitsiläisnuorimies tai lipevä italiaano. Mutta maailmassa on 229 eri kansallisuutta, joten eiköhän me jurotkin mahduta tänne sekaan.
Sisu & Koskenkorva, Juha Mieto ja Järviset! Go Finland go!
maanantai 23. helmikuuta 2009
Arkea-ko-logi
Nyt on kyllä marjat sekaisin. Olen ollut tässä maassa muutaman viikon päivät, ja tiedättekö mitä? Elämästäni täällä on tullut arkea! Siis ihan sellaista arkea kuin sinullakin siellä maassa, jossa bussit ovat sinisiä ja metro oranssi. Jotenkin olin kuvitellut, että täällä joku tulisi vaihtamaan lakanat ja pyyhkeet kerran päivässä uusiin, ja pihalla olisi aurinkotuoleja, pehmusteilla. Olin myös jo sisäistänyt, että voin kävellä alakerran buffetiin syömään paahtopaistia ja ravunpyrstöjä. Minulle ei tullut mieleenkään, että joutuisin aivan itse menemään paikalliseen Alepaan, ostamaan ruuat ja jopa valmistamaan ne! Mitä ihmettä?
Huomasin tämän elämäni arkistumisen täällä yhdestä asiasta: minua vitutti, kun missasin metron. Siis aivan kuin Suomessa, kun on kiire ja metro sanoo piip piip piip, etkä enää ehdi ovien väliin. Se jos mikä on arkea, sano minun sanoneen. Toinen aivan käsittämätön asia on, että kouluun pitäisi valmistautua ja tehdä jotain täällä kakkoskotonani. Hei hei hei, pikkusen liikaa pyydetty vaihto-oppilaalta. Jokainen Suomessa opiskeleva tai opiskellut tietää, että on jo tarpeeksi haastavaa Suomen mittakaavassa, niin miten sitten ulkomailla? Yritä nyt yhdistää englanti, saksa, 33 uutta nimeä ja naamaa, juhliminen, kaupassa käynti, koulu ja KOTITEHTÄVÄT yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Suomessa se nyt vielä onnistuu, koska on Unicafe, SOL-Pesulapalvelut ja äiti tai tarvittaessa tyttöystävä. Suomessa on myös yksi asia, jota täällä alkaa kaipaamaan koko ajan enemmän, mutta tavallaan vähemmän.
Kielikollegoalismia.
Joka kerta kun täällä avaa suunsa, sieltä ei tule sammakoita, vaan englantilaisia perhosia. Jokainen vaihdossa ollut tai oleva allekirjoittaa tämän toteamuksen, koska se on yhtä totta kuin että halpa bensa on aina huonoa. Päivä päivältä alkaa ärsyttämään enemmän ja enemmän, ettei pysty ilmaisemaan itseään tavalla ja tasolla, jolla haluaisi. Sitä nyt vaan ei pysty sanomaan vieraalla lässytyksellä, mitä mieleen juolahtaa. Parhaat läpät ovat tasoa ”In Finland we have only -3 degree celcius at summer time.” Ehe ehe ehe. Yritä nyt tolla sitten naurattaa itseäsi ja muita. Onneksi täällä on edes yksi suomalainen sankari, jolla on yhtä keharit jutut kuin allekirjoittaneella, joten silloin tällöin pääsee hajoamaan aivan täydellisesti. Mutta tämä kyseinen Blissis on naispuolinen, joten kunnon nousuhumala/darra-kertomukset ovat olleet kiven alla, kuin uudet asiakkaat mainosalalla.
Tämä yllä oleva avautuminen ei tarkoita sitä, että minulla olisi ikävä Suomeen. Lähinnä olen kaivannut Suomesta sitä, että, aivan. Jotain. Ehkä.
PS.
Itävallan STT informoi Suomen kansaa:
Hollannissa vietetään vieläkin sellaista juhlapäivää, jossa pikkulapset maalaavat ihonsa mustaksi ja palvelevat päivän vanhempaa, valkoihoista herraa. Herra ratsastaa valkoisella jalohevosella ja antaa pikkulapsille namuja. Huonosti käyttäytyviä lapsia uhataan muovisäkkiin sulkemisella, joka sitten lähetetään Espanjaan. Miksi Espanjaan? Koska valkoinen herra on Espanjasta.
Niinpä, nyt eletään vuotta 2009. Mikä ihmeen kolonialismi?
Ikinä kuullutkaan.
Huomasin tämän elämäni arkistumisen täällä yhdestä asiasta: minua vitutti, kun missasin metron. Siis aivan kuin Suomessa, kun on kiire ja metro sanoo piip piip piip, etkä enää ehdi ovien väliin. Se jos mikä on arkea, sano minun sanoneen. Toinen aivan käsittämätön asia on, että kouluun pitäisi valmistautua ja tehdä jotain täällä kakkoskotonani. Hei hei hei, pikkusen liikaa pyydetty vaihto-oppilaalta. Jokainen Suomessa opiskeleva tai opiskellut tietää, että on jo tarpeeksi haastavaa Suomen mittakaavassa, niin miten sitten ulkomailla? Yritä nyt yhdistää englanti, saksa, 33 uutta nimeä ja naamaa, juhliminen, kaupassa käynti, koulu ja KOTITEHTÄVÄT yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Suomessa se nyt vielä onnistuu, koska on Unicafe, SOL-Pesulapalvelut ja äiti tai tarvittaessa tyttöystävä. Suomessa on myös yksi asia, jota täällä alkaa kaipaamaan koko ajan enemmän, mutta tavallaan vähemmän.
Kielikollegoalismia.
Joka kerta kun täällä avaa suunsa, sieltä ei tule sammakoita, vaan englantilaisia perhosia. Jokainen vaihdossa ollut tai oleva allekirjoittaa tämän toteamuksen, koska se on yhtä totta kuin että halpa bensa on aina huonoa. Päivä päivältä alkaa ärsyttämään enemmän ja enemmän, ettei pysty ilmaisemaan itseään tavalla ja tasolla, jolla haluaisi. Sitä nyt vaan ei pysty sanomaan vieraalla lässytyksellä, mitä mieleen juolahtaa. Parhaat läpät ovat tasoa ”In Finland we have only -3 degree celcius at summer time.” Ehe ehe ehe. Yritä nyt tolla sitten naurattaa itseäsi ja muita. Onneksi täällä on edes yksi suomalainen sankari, jolla on yhtä keharit jutut kuin allekirjoittaneella, joten silloin tällöin pääsee hajoamaan aivan täydellisesti. Mutta tämä kyseinen Blissis on naispuolinen, joten kunnon nousuhumala/darra-kertomukset ovat olleet kiven alla, kuin uudet asiakkaat mainosalalla.
Tämä yllä oleva avautuminen ei tarkoita sitä, että minulla olisi ikävä Suomeen. Lähinnä olen kaivannut Suomesta sitä, että, aivan. Jotain. Ehkä.
PS.
Itävallan STT informoi Suomen kansaa:
Hollannissa vietetään vieläkin sellaista juhlapäivää, jossa pikkulapset maalaavat ihonsa mustaksi ja palvelevat päivän vanhempaa, valkoihoista herraa. Herra ratsastaa valkoisella jalohevosella ja antaa pikkulapsille namuja. Huonosti käyttäytyviä lapsia uhataan muovisäkkiin sulkemisella, joka sitten lähetetään Espanjaan. Miksi Espanjaan? Koska valkoinen herra on Espanjasta.
Niinpä, nyt eletään vuotta 2009. Mikä ihmeen kolonialismi?
Ikinä kuullutkaan.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Isäs oli kotibileet kun sua teki
11 päivää valloissa ja eteeni tuli tilaisuus, jota ei voinut passata: kotibileet. Yksi uusista tuttavuuksistani Hollannista, nimeltään ADHD, sai kutsun kotibileisiin. ADHD on mies, tyypillinen pieni, hollantilaisen näköinen sankari, joka kutsuttiin koulun englanninkurssilla juhliin. Kyllä, täällä kotibileisiin voi tulla muutkin kuin Lasse, Jari, Make, Spede, Laura, Fiikus ja Mariette. Ja tottahan toki vaihtari saa ottaa kavereitaan mukaan, joten painelimme nelistään U2:lla Shottentoriin, siitä otimme sporan 44 Vielwaugasselle, jossa jäimme pois. Siitä sitten Unterhaltungsstrasse 4/5/12, ja olimme jo kotibileovella. Toisin sanoen, meillä ei ollut hajuakaan, missä olimme. Paikka oli kuin Helsingin Little-Blanket Bay tai Grass Gulf. Mutta hei, meillä oli neljä miestä ja seitsemän kättä, sillä tanskalaisella on vain yksi käsi. Ihan oikeasti. Ei huolta huomisesta, kunhan tänään olisi vain siistiä.
Kämppä oli kuin mistä tahansa HOAS:in esitteestä: kaksi huonetta, keittiö ja parveke. Sisustus kuin tamperelaisessa poikamiesboksissa, joten olimme kuin kotonaan. Emäntänä toimi Martha, sellainen perusitävaltalainen böönä, ihan kivan näköinen ja muutenkin mukava. Päästyämme istumaan keittiön pöytään, huomasimme, ettei meillä ollut blandiksia, poriksi blissiksiä. No mitä kaksikymppiset opiskelijaklopit tekevät, kun huomaavat, ettei ole blandiksia? No vastaushan on luonnollisesti, että juovat raakana tai blandaavat kahvin kanssa. Eli, tässä oli lähtökohdat juhliin: viinaa ilman blissiksiä, pari itävaltalaista, neljä vaihtaria, yksi etelä-afrikkalainen, muutama persialainen ja 28 nelitötä.
Jos mielestäsi, tai äitisi mielestä, on vaarallista kävellä Mannerheimintiellä viikonloppuyönä, niin sinulla on merensiniset silmät. Kysypä kokemuksia etelä-afrikkalaiselta (esim. Haaga-Helian Pasilan toimipisteessä on Janus Sloan, sellainen kikkarapää), niin saat laajuutta elämänkatsomukseesi. Sähköaitoja, kidnappauksia, vartijoita 24/7, lahjontaa ja uhkailua. Kun Suomessa ryöstetään K-Extra Pietari, niin se on kissan kokoisilla kirjaimilla Hesarissa. Kun Etelä-Afrikassa ryöstetään valta 32 kerran, niin se on fontilla kokoa 12 The Timesissa. Samaan aikaan kun kuuntelet afrikanmeinikiä, farmariperheen poika Tony tiedustelee sinulta, mitä hyvää on Suomessa? Mikä yksi asia on sellainen, jonka haluaisit kaikkien tietävän Suomesta? Juuri kun olet ehtinyt vastata tällaiseen pähkinään, vieressäsi istuvan persialaisen mimmin lasi pamahtaa tuhannen pirstaleiksi viereesi. Tuloksena hiljaisuus, jonka rikkoo yksikätisen tanskalaisen sanat ”Oh! You were lucky! There were no drink left!” Eli, oli kyllä kokemus, jollaista ei ikinä uskonut kokevansa vaihtolomalla. Rehelliset kotibileet, rehellisiä ihmisiä. Yöllä Prater Aquariumiin, siellä esitanssijana ja ohhoh, menoa & pauketta.
Elämässä on kaksi mahdollisuutta: istua kotona facebookin parissa, tai mennä ja kokea. Suosittelen mitä lämpimimmin vaihtoehtoa ”mennä ja kokea”, sillä se usein tuo muistoja. Ei siis millään pahalla tietokoneella istumista kohtaan, mutta sieltä ei saa kuin nettilaskun ja cyber-tyttöystävän. Niin kuin jo rakas Akilles sanoisi tähän kohtaan: ”Gov! Jystc live an feel! Ther is onli vone live to liiiiv!”
Että tähän malliin, papan palliin. Tänään on ohjelmassa Student House juhlat kellarissa, kaikki juomat 1,5 € kpl ja jengiä maailman joka maasta. Eli, jos maanantain Iltiksessä on uutinen Wienistä, missä on sekoillut suomalainen vaihto-oppilas, niin tiedätte keneltä kysyä ensikäden informaatiota. Skål!
PS. Tiesittekö muuten, että Itävallassa on kofeiinia paikallisessa Buranassa? Ihan vaan siksi, että piristää kipeää päivää.
Luulen, ettette tiennyt.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Finland? You speak Europe there?
”Siinä maassa kaikki on vähän alkoholisoituneita”; ”Siellä yö kestää 20h ja päivä neljä tuntia”; ”Siellä on jäätävää”; ”Joulupukki, se on sieltä”. Tässä argentiinalais-meksikolaisen ryhmän näkemys Suomesta, maasta siellä jossain kaukana. He myös hienosti piirsivät Suomen, joka näytti samalta kuin viisivuotias Lasse Vähäjärveltä olisi piirtänyt lentokoneen. Mutta hei, kuka voi syyttää Etelä-Amerikkaa? Hollantilaiset luulevat meidän asuvan igluissa, espanjalaisten mielestä rannikollamme (ihan kun joku muka tietäisi että Suomella on rannikko) tallustelee jääkarhuja, talvisin. Ranskalaiselta on aivan turha kysyä, mikä on maamme pääkaupunki, sillä vastaus on carquois. Jos mielestäsi olet heikko maantiedossa, peittoat silti 45 FH Wienissä kevätlukukaudella 2009 opiskelevaa vaihto-oppilasta ympäri maailmaa. 15 kansalaisuutta, 15 eri Suomea.
No tottahan toki meillä neljällä täällä olevalla suomalaisvaihtarilla oli tilaisuus korjata mielikuvat Suomesta. No siis, ööh, eihän sitä nyt viitsinyt aivan kaikkea pilata heidän kuvitelmistaan. Ensinnäkin, on totta, että viina maistuu. Toiseksi, meillä yö kestää 20h (jep, hyväksy se, olet Suomessa). Kolmanneksi, olen tyytyväinen, että joulupukki osataan sijoittaa Suomeen, ei minnekään muualle. Aivan sama keneltä täällä kysyy, ensimmäinen asia Suomesta on, että juomme viinaa, vodkaa. Kuvamme maailmalla ihan oikeasti on se, että täällä on kylmä ja siksi ihmiset juovat. Luulin tällaista kuvaa vain myytiksi, mutta se on se kuva, jonka nuoret ympäri maailmaa tietävät. Se tuli tavallaan minulle yllätyksenä, sillä olin aina sinisilmäisesti kuvitellut, että ihmiset tietäisivät Nokian ja luonnon, järvet ja Alvar Aallon.
Joopa joo, vodka + cold + dark + monarchy on se, mitä meistä tiedetään.
Yhden ihmisen maailmankansalaiset tiesivät Suomesta. Kyseessä on 158 cm pitkä lippispää, jolla on itseään 23 cm pidempi vaimo. Jep, vastaus ei ole Ilkka Kanerva vaan Kimi Räikkönen. Ja kyllä, se on se kuva, millaisia me täällä Suomessa olemme. Että ne, kenen mielestä Formula 1 on täyttä diibaa, niin ainakin se mainostaa meitä maailmalla. Sitähän ei sitten tiedä, että onko Jäämiehemme oikea mies keulakuvaksemme.
Tällä hetkellä siis 45 vaihtarin mielestä Suomi on yhtä kuin Kimi Räikkönen ja englantia änkyttävä Jussi Pekkala. Voisihan huonomminkin mennä. Ehkä.
Koska olemme alkoholisoitunut kansa, lupasinkin kuulijakunnallemme, että suomalaiset juovat koko kevään. Kun on kerran luvannut, niin siitä pidetään kiinni. Sitä en sitten tiedä, että miten kolme naispuolista suomikollegaani tähän suhtautuu, mutta toivottavasti ovat hengessä mukana. Yksi on Helsingistä, kaksi Tampereelta. Potentiaalia siis on. Mutta nyt on taas mentävä pitämään suomikuvaa yllä. Pub Chelseassa on ManU – Fullham matsi, joten on mentävä edustamaan. Kippis ja kulaus sille.
PS. Tässä on minua avustava brändityöryhmä, otettiin mukaan pari kokemattomampaakin jamppaa http://www.marmai.fi/uutiset/article131287.ece.
PPS. Tällänen saatiin aikaan http://www.mitasuomion.fi/.
No tottahan toki meillä neljällä täällä olevalla suomalaisvaihtarilla oli tilaisuus korjata mielikuvat Suomesta. No siis, ööh, eihän sitä nyt viitsinyt aivan kaikkea pilata heidän kuvitelmistaan. Ensinnäkin, on totta, että viina maistuu. Toiseksi, meillä yö kestää 20h (jep, hyväksy se, olet Suomessa). Kolmanneksi, olen tyytyväinen, että joulupukki osataan sijoittaa Suomeen, ei minnekään muualle. Aivan sama keneltä täällä kysyy, ensimmäinen asia Suomesta on, että juomme viinaa, vodkaa. Kuvamme maailmalla ihan oikeasti on se, että täällä on kylmä ja siksi ihmiset juovat. Luulin tällaista kuvaa vain myytiksi, mutta se on se kuva, jonka nuoret ympäri maailmaa tietävät. Se tuli tavallaan minulle yllätyksenä, sillä olin aina sinisilmäisesti kuvitellut, että ihmiset tietäisivät Nokian ja luonnon, järvet ja Alvar Aallon.
Joopa joo, vodka + cold + dark + monarchy on se, mitä meistä tiedetään.
Yhden ihmisen maailmankansalaiset tiesivät Suomesta. Kyseessä on 158 cm pitkä lippispää, jolla on itseään 23 cm pidempi vaimo. Jep, vastaus ei ole Ilkka Kanerva vaan Kimi Räikkönen. Ja kyllä, se on se kuva, millaisia me täällä Suomessa olemme. Että ne, kenen mielestä Formula 1 on täyttä diibaa, niin ainakin se mainostaa meitä maailmalla. Sitähän ei sitten tiedä, että onko Jäämiehemme oikea mies keulakuvaksemme.
Tällä hetkellä siis 45 vaihtarin mielestä Suomi on yhtä kuin Kimi Räikkönen ja englantia änkyttävä Jussi Pekkala. Voisihan huonomminkin mennä. Ehkä.
Koska olemme alkoholisoitunut kansa, lupasinkin kuulijakunnallemme, että suomalaiset juovat koko kevään. Kun on kerran luvannut, niin siitä pidetään kiinni. Sitä en sitten tiedä, että miten kolme naispuolista suomikollegaani tähän suhtautuu, mutta toivottavasti ovat hengessä mukana. Yksi on Helsingistä, kaksi Tampereelta. Potentiaalia siis on. Mutta nyt on taas mentävä pitämään suomikuvaa yllä. Pub Chelseassa on ManU – Fullham matsi, joten on mentävä edustamaan. Kippis ja kulaus sille.
PS. Tässä on minua avustava brändityöryhmä, otettiin mukaan pari kokemattomampaakin jamppaa http://www.marmai.fi/uutiset/article131287.ece.
PPS. Tällänen saatiin aikaan http://www.mitasuomion.fi/.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Manolo
Olipa kerran pienen pieni saari siinä päiväntasaajan tietämillä. Saari oli sopivasti sivussa laivareiteiltä, eikä sinne eksynyt kukaan edes vahingossa. Saaren nimi oli Darra, ja sitä asutti pippurinen heimo nimeltä Ottakringer. Heimo oli joutunut saarelle, kun viikingit olivat häätäneet heidät pois Manner-Euroopasta. Ottakringerit olivat kuitenkin sopeutuneet Darralle oikein hyvin, heimo oli lisääntynyt kiitos ahkeran nuorison kuin sopulikanta vehreänä kesänä. Heimo oli rauhaa rakastavaa väkeä ja elämä luisti kuin vaarin alla jäinen kuisti. Elettiin vuosisataa, jolloin musta surma riehui Euroopassa.
Saarella asui myös pieni, ruskeasilmäinen poika nimeltä Manolo. Manolon isä työskenteli paikallisessa lastentarhassa ja äiti leipomossa, jonka erikoisherkkua olivat kookosmaitotäytteiset croissantit. Manololla oli paljon sisaruksia ja hän viettikin päivät lyhyet heidän kanssaan. Sisarusten lempiharrastus oli puutarhan hoito, josta vanhemmat olivat todella mielissään. Takapihalla kasvoi niin kirveliä, hulluruohoa kuin timjamia. Oli sitruspuita, mallasta ja bataattia. Pihan nurkassa oli pieni päreistä koottu mökki, jonka sisällä kasvoi vihreä kasvi. Sisaruksia oli kielletty menemästä mökkiin, sillä isä kasvatti siellä jotain, johon kukaan muu perheestä ei saanut koskea. Samanlaisia pärekoppeja oli joka talon takapihalla, ja niihin sai mennä vain isät, ja silloin tällöin äidit.
Vuodet vierivät ja Manolosta kasvoi oikein komea nuori mies. Aurinko paahtoi Manolosta sopivan ruskean ja kookosviljelmillä vietetyt vuodet muokkasivat Manolon rungosta varsin kadehdittavan. Tämän saman oli huomannut Darran hameväki, ja Manololla riittikin vientiä paikallisella Backardi-Clubilla. Paikan erikoisuus, juoksutettu kookosmaito, sai isommankin miehen juhlatuulelle. Manolo viettikin illan jos toisen klubilla, laulaen, päristäen kookosrumpuja ja tanssien lambadaa. Saaren ilmastolla oli yksi vaikutus alkoholin käyttöön: krapulaa ei tullut, ikinä. Vielä tänä päivänäkin tutkijat, suomalaiset, saksalaiset, britit, ruotsalaiset ja irlantilaiset etupäässä, yrittävät löytää ilmaston salaisuuden.
Manolon elämä oli siis varsin tasapainoista, mutta yksi asia häntä askarrutti suuresti. Se pieni koppi siellä takapihalla ja varsinkin se vihreä kasvi sen sisällä. Uteliaisuus kasvoi lopulta niin suureksi, että Manolo päätti yhtenä yönä murtautua koppiin, kielloista huolimatta. Kun isä oli tullut ykkösketjun kokoontumisesta Kuikuilevasta Kookoksesta ja mennyt horjuvin askelin uinumaan, koitti Manolon kauan odottama tilaisuus. Äitikään ei olisi häiritsemässä, sillä tänään olisi Leipomon pikkujoulut, jossa laitettaisiin pullaa uuniin ja makkaraa piirakalle.
Illan pimeydessä Manolo asteli kopille. Vain kookoksenvalkoinen kuu valaisi miehenalun puuhia. Kookospähkinän kuoresta veistetty munalukko aukesi helposti, olihan Manolo menestynyt yläasteen sorminäppäryystesteissä varsin mainiosti. Vapisevin käsin Manolo aukaisi oven ja näki nyt ensi kertaa vihreän yrtin kokonaisuudessaan. Kasvin tuoksu täytti koko kopin. Tuoksussa oli tupakansavua, olutta, jaloviinaa, lihistä kahdella nakilla ja ehkä jopa hieman verta. Manolo ei ollut ikinä kohdannut moista tuoksua, mutta tavallaan ymmärsi sitä ja jopa hieman piti siitä. Itse kasvi näytti korianterilta, kuivine rankoineen ja pienine lehtineen. Manololle tuli siltä seisomalta malttamaton halu maistaa yrttiä, ja niinpä hän taittoi yhden hennon oksan kasvista. Manolo nuuhki oksaa ja lopulta puraisi siitä palan. Kasvi maistui juuri siltä kun tuoksuikin, mutta Manolo söi kuin söikin koko oksan. Mitään hallusinaatioita ei tullut ja Manolo tunsi itsensä aivan normaaliksi ruokahetken jälkeen, joten hän painui petiin miettien, että mitäköhän erikoista koko kasvissa muka oli.
Yöllistä seikkailua seuraavana viikonloppuna oli Backardi-Clubilla kanta-asiakkaiden erikoisilta. Kaikki juomat olivat puoleen maasiipioravannahkahintaan, joten juoksettunut kookosmaito virtasi ja tunnelma oli katossa, jota klubilla ei tosin ollut. Ilta meni kuin ennenkin ja koska Manololla meni jopa hieman liian lujaa, päätti hän lähteä yksin kotiin. Clubin ulkopuolella Manolo meni muulijonoon, eikä mennyt kauankaan, kun hän sai muulin. Kosmopoliittina miehenä Manolo tippasi muulikuskia ja kömpi taloonsa, jossa vanhemmat ja sisarukset jo nukkuivat.
Aamulla Manolo heräsi aivan hirvittävään pääkipuun. Vasen käsi oli läpipuutunut ja suussa maistui jokin aivan muu kuin kookospepsodent. Vatsassa pyöri ja silmiä ei pystynyt edes siristämään, sillä ne olivat muurautuneet umpeen. Manolon yrittäessä nousta pystyyn, tuntui siltä, kuin K-juna olisi ajanut ylitse. Manololla oli jotain, mitä hänellä ei ikinä ollut aikaisemmin. Ja nyt ei ollut kyse flunssasta, sen Manolo tiesi. Manolon ihmetellessä oloaan, hänen huoneensa bambuverho aukesi ja sisään astui hänen isänsä Mojito. Ennekuin Manolo sai sanaakaan suustaan, isä aloitti: ”Oletko käynyt kopissa?”. Manolon ei auttanut kuin nyökyttää, sillä hän ei pystynyt puhumaan. ”Olet siis ollut kopissa ja maistanut kasvia?” Taas nyökytys ja pitkä nielaisu, sillä jotain yritti tulla ylös. ”Sitten saat kirota vain ja ainoastaan itseäsi, sillä olet tullut aikuisten maailmaan. Kasvi, jota maistoit, on nimeltään Krapulaus Maximus, tuttavallisemmin Krapula. Kun sitä on kerran maistanut, se seuraa sinua loppuelämän. Halusit tai et, krapula tulee tästä lähtien aina, kun olet siemaissut tipankin kookosjatketta. Minä yritin suojella sinua siltä, niin kuin jokainen kunnon vanhempi lastaan. Mutta sinä valitsit tiesi, joten tästedes kannat vastuusi kuin aikuinen.”, kaikuivat tarkasti artikuloidut sanat Manolon huoneessa.
Samaan aikaan Manolon silmäkulmaan ilmestyi tippa, niin kuin joka aamu seuraavan kerran 43 elinvuoden aikana, kun Manolo oli ollut radalla.
Tässä tarina siitä, miltä minusta tuntui eilen, ja tulee tuntumaan koko kevään. Arkisin ja viikonloppuisin.
Saarella asui myös pieni, ruskeasilmäinen poika nimeltä Manolo. Manolon isä työskenteli paikallisessa lastentarhassa ja äiti leipomossa, jonka erikoisherkkua olivat kookosmaitotäytteiset croissantit. Manololla oli paljon sisaruksia ja hän viettikin päivät lyhyet heidän kanssaan. Sisarusten lempiharrastus oli puutarhan hoito, josta vanhemmat olivat todella mielissään. Takapihalla kasvoi niin kirveliä, hulluruohoa kuin timjamia. Oli sitruspuita, mallasta ja bataattia. Pihan nurkassa oli pieni päreistä koottu mökki, jonka sisällä kasvoi vihreä kasvi. Sisaruksia oli kielletty menemästä mökkiin, sillä isä kasvatti siellä jotain, johon kukaan muu perheestä ei saanut koskea. Samanlaisia pärekoppeja oli joka talon takapihalla, ja niihin sai mennä vain isät, ja silloin tällöin äidit.
Vuodet vierivät ja Manolosta kasvoi oikein komea nuori mies. Aurinko paahtoi Manolosta sopivan ruskean ja kookosviljelmillä vietetyt vuodet muokkasivat Manolon rungosta varsin kadehdittavan. Tämän saman oli huomannut Darran hameväki, ja Manololla riittikin vientiä paikallisella Backardi-Clubilla. Paikan erikoisuus, juoksutettu kookosmaito, sai isommankin miehen juhlatuulelle. Manolo viettikin illan jos toisen klubilla, laulaen, päristäen kookosrumpuja ja tanssien lambadaa. Saaren ilmastolla oli yksi vaikutus alkoholin käyttöön: krapulaa ei tullut, ikinä. Vielä tänä päivänäkin tutkijat, suomalaiset, saksalaiset, britit, ruotsalaiset ja irlantilaiset etupäässä, yrittävät löytää ilmaston salaisuuden.
Manolon elämä oli siis varsin tasapainoista, mutta yksi asia häntä askarrutti suuresti. Se pieni koppi siellä takapihalla ja varsinkin se vihreä kasvi sen sisällä. Uteliaisuus kasvoi lopulta niin suureksi, että Manolo päätti yhtenä yönä murtautua koppiin, kielloista huolimatta. Kun isä oli tullut ykkösketjun kokoontumisesta Kuikuilevasta Kookoksesta ja mennyt horjuvin askelin uinumaan, koitti Manolon kauan odottama tilaisuus. Äitikään ei olisi häiritsemässä, sillä tänään olisi Leipomon pikkujoulut, jossa laitettaisiin pullaa uuniin ja makkaraa piirakalle.
Illan pimeydessä Manolo asteli kopille. Vain kookoksenvalkoinen kuu valaisi miehenalun puuhia. Kookospähkinän kuoresta veistetty munalukko aukesi helposti, olihan Manolo menestynyt yläasteen sorminäppäryystesteissä varsin mainiosti. Vapisevin käsin Manolo aukaisi oven ja näki nyt ensi kertaa vihreän yrtin kokonaisuudessaan. Kasvin tuoksu täytti koko kopin. Tuoksussa oli tupakansavua, olutta, jaloviinaa, lihistä kahdella nakilla ja ehkä jopa hieman verta. Manolo ei ollut ikinä kohdannut moista tuoksua, mutta tavallaan ymmärsi sitä ja jopa hieman piti siitä. Itse kasvi näytti korianterilta, kuivine rankoineen ja pienine lehtineen. Manololle tuli siltä seisomalta malttamaton halu maistaa yrttiä, ja niinpä hän taittoi yhden hennon oksan kasvista. Manolo nuuhki oksaa ja lopulta puraisi siitä palan. Kasvi maistui juuri siltä kun tuoksuikin, mutta Manolo söi kuin söikin koko oksan. Mitään hallusinaatioita ei tullut ja Manolo tunsi itsensä aivan normaaliksi ruokahetken jälkeen, joten hän painui petiin miettien, että mitäköhän erikoista koko kasvissa muka oli.
Yöllistä seikkailua seuraavana viikonloppuna oli Backardi-Clubilla kanta-asiakkaiden erikoisilta. Kaikki juomat olivat puoleen maasiipioravannahkahintaan, joten juoksettunut kookosmaito virtasi ja tunnelma oli katossa, jota klubilla ei tosin ollut. Ilta meni kuin ennenkin ja koska Manololla meni jopa hieman liian lujaa, päätti hän lähteä yksin kotiin. Clubin ulkopuolella Manolo meni muulijonoon, eikä mennyt kauankaan, kun hän sai muulin. Kosmopoliittina miehenä Manolo tippasi muulikuskia ja kömpi taloonsa, jossa vanhemmat ja sisarukset jo nukkuivat.
Aamulla Manolo heräsi aivan hirvittävään pääkipuun. Vasen käsi oli läpipuutunut ja suussa maistui jokin aivan muu kuin kookospepsodent. Vatsassa pyöri ja silmiä ei pystynyt edes siristämään, sillä ne olivat muurautuneet umpeen. Manolon yrittäessä nousta pystyyn, tuntui siltä, kuin K-juna olisi ajanut ylitse. Manololla oli jotain, mitä hänellä ei ikinä ollut aikaisemmin. Ja nyt ei ollut kyse flunssasta, sen Manolo tiesi. Manolon ihmetellessä oloaan, hänen huoneensa bambuverho aukesi ja sisään astui hänen isänsä Mojito. Ennekuin Manolo sai sanaakaan suustaan, isä aloitti: ”Oletko käynyt kopissa?”. Manolon ei auttanut kuin nyökyttää, sillä hän ei pystynyt puhumaan. ”Olet siis ollut kopissa ja maistanut kasvia?” Taas nyökytys ja pitkä nielaisu, sillä jotain yritti tulla ylös. ”Sitten saat kirota vain ja ainoastaan itseäsi, sillä olet tullut aikuisten maailmaan. Kasvi, jota maistoit, on nimeltään Krapulaus Maximus, tuttavallisemmin Krapula. Kun sitä on kerran maistanut, se seuraa sinua loppuelämän. Halusit tai et, krapula tulee tästä lähtien aina, kun olet siemaissut tipankin kookosjatketta. Minä yritin suojella sinua siltä, niin kuin jokainen kunnon vanhempi lastaan. Mutta sinä valitsit tiesi, joten tästedes kannat vastuusi kuin aikuinen.”, kaikuivat tarkasti artikuloidut sanat Manolon huoneessa.
Samaan aikaan Manolon silmäkulmaan ilmestyi tippa, niin kuin joka aamu seuraavan kerran 43 elinvuoden aikana, kun Manolo oli ollut radalla.
Tässä tarina siitä, miltä minusta tuntui eilen, ja tulee tuntumaan koko kevään. Arkisin ja viikonloppuisin.
perjantai 13. helmikuuta 2009
Suomi-Kreikka seura
Mitä saadaan, jos yhdistetään kaksi kättä, laiha runko ja kikkarat hiukset? No kreikkalainen! Yksi sellainen on majoittunut naapurihuoneeseen, osoitteeseen Molkereistrasse 1. Samassa osoitteessa ja huoneistossa asuu myös suomalainen Jussi, ja kuten hyvin tiedämme, Suomi ja Kreikka ovat kuin sukulaismaat. Samanlainen ilmasto, mentaliteetti ja tavat. Myös ruokakulttuuri, käsien karvaisuus ja tapa elää arkea ovat hyvin lähellä toisiaan. Kun Jussi Suomalainen ja Ivanis ”Akilles” Kreikkalainen laitetaan yhteen koppiin, on tuloksena loistava kevät. Ja nyt on helmikuu.
Kreikkalaisen on ymmärretävästi hyvin vaikea lausua nimeä Jussi, mutta ”My friend” passaa oikein hyvin oliivisuuhun. My friend tosin ei aina ymmärrä ihan kaikkea, mitä kreikan lahjalla Itävallalle on kerrottavanaan. Ensimmäinen asia, mitä opin Akilleksesta oli, että hän harrastaa ”fitneshia”, sunnuntaisin joogaa ja sitä rataa. Akilles ei kylläkään ole näyttänyt menestyneen Kreikan kansallislajissa, painissa. Kuvitelkaa Michael Jackson mieleenne, photoshopatkaa hänestä kreikkalainen, ja olette hyvin lähellä Akilleen kantapäätä ja muuta kroppaa. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kreikkalainen lämmin sydän kyllä puskee läpi karvaisesta ulkokuoresta (kuvittele, miltä kylppäri näyttää). Ihan sama, halusin tai en, hän auttaa kyllä. Missä tahansa hän on valmis auttamaan, osasi tai ei. Nappisilmillään hän näyttää ymmärtävän, mistä on kysymys, kun kysyn häneltä jotain. Vastaus on tosin johonkin ihan muuhun, mutta kotikasvatuksen saanut suomalainen kyllä nyökyttelee ja googlaa keskustelun jälkeen oikean vastauksen.
”Myy friendh, dooont voriy, jysz follow my guidts an everithin will be fraith!”. Seuraan seuraan, Suomi-Kreikka seura pitää yhtä, aina ja ikuisesti.
Koska koko Kreikkahan on tunnetusti ”fitnesh-maa”, niin toverini varustuskin näyttää siltä. On takkia ja juoksukenkää, urheilun tuntua niin luonteessa kuin tuoksussa. Keittiö on mukavan kreikkalaisen keittiön tuoksuinen, sellainen pikkuisen pistokas ja ei-nyt-ihan-suomalainen-lehtimetsä. Kylpyhuoneessa on käynnissä nurkanvaltaussota, koska Suomalainen Jussi haluaa tilaa tervashamppoolleen ja koivuöljylleen. Kreikkalainen taas haluaa feta-oliivi-levitteensä suihkukoriin ja jääkaappiin, joten suomalaisen on taisteltava ekologinen lokero itselleen. Katsotaan mitä Akilles sanoo, kun huomaa että on tullut uusia purkkeja.
”Shwat? Kasthroiv! It’s te finish. I’ll sow him vere te fiikustree stand!”.
Kompromisseja on tehtävä, niin kuin aidossa ystävyysseurassa on tapana.
Jos kuitenkin yhteiseloomme tulee särää, tiedän kyllä, mikä lepyttää raavaammankin kreikkalaisen. Tuhti satsi humusta jääkaappiin ja tzaziki-leivät odottamaan keittiön pöydälle, niin johan karvainen sydän sulaa kuin Knossos-vuoren laava kesähelteillä.
Kreikkalaisen on ymmärretävästi hyvin vaikea lausua nimeä Jussi, mutta ”My friend” passaa oikein hyvin oliivisuuhun. My friend tosin ei aina ymmärrä ihan kaikkea, mitä kreikan lahjalla Itävallalle on kerrottavanaan. Ensimmäinen asia, mitä opin Akilleksesta oli, että hän harrastaa ”fitneshia”, sunnuntaisin joogaa ja sitä rataa. Akilles ei kylläkään ole näyttänyt menestyneen Kreikan kansallislajissa, painissa. Kuvitelkaa Michael Jackson mieleenne, photoshopatkaa hänestä kreikkalainen, ja olette hyvin lähellä Akilleen kantapäätä ja muuta kroppaa. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kreikkalainen lämmin sydän kyllä puskee läpi karvaisesta ulkokuoresta (kuvittele, miltä kylppäri näyttää). Ihan sama, halusin tai en, hän auttaa kyllä. Missä tahansa hän on valmis auttamaan, osasi tai ei. Nappisilmillään hän näyttää ymmärtävän, mistä on kysymys, kun kysyn häneltä jotain. Vastaus on tosin johonkin ihan muuhun, mutta kotikasvatuksen saanut suomalainen kyllä nyökyttelee ja googlaa keskustelun jälkeen oikean vastauksen.
”Myy friendh, dooont voriy, jysz follow my guidts an everithin will be fraith!”. Seuraan seuraan, Suomi-Kreikka seura pitää yhtä, aina ja ikuisesti.
Koska koko Kreikkahan on tunnetusti ”fitnesh-maa”, niin toverini varustuskin näyttää siltä. On takkia ja juoksukenkää, urheilun tuntua niin luonteessa kuin tuoksussa. Keittiö on mukavan kreikkalaisen keittiön tuoksuinen, sellainen pikkuisen pistokas ja ei-nyt-ihan-suomalainen-lehtimetsä. Kylpyhuoneessa on käynnissä nurkanvaltaussota, koska Suomalainen Jussi haluaa tilaa tervashamppoolleen ja koivuöljylleen. Kreikkalainen taas haluaa feta-oliivi-levitteensä suihkukoriin ja jääkaappiin, joten suomalaisen on taisteltava ekologinen lokero itselleen. Katsotaan mitä Akilles sanoo, kun huomaa että on tullut uusia purkkeja.
”Shwat? Kasthroiv! It’s te finish. I’ll sow him vere te fiikustree stand!”.
Kompromisseja on tehtävä, niin kuin aidossa ystävyysseurassa on tapana.
Jos kuitenkin yhteiseloomme tulee särää, tiedän kyllä, mikä lepyttää raavaammankin kreikkalaisen. Tuhti satsi humusta jääkaappiin ja tzaziki-leivät odottamaan keittiön pöydälle, niin johan karvainen sydän sulaa kuin Knossos-vuoren laava kesähelteillä.
torstai 12. helmikuuta 2009
Nyt lähti
Tilanne wieniläisessä luokkahuoneessa klo 14:48: 21 paria autenttisia itävaltalaisia punasilmiä, Jussi Pekkala astumassa myöhässä tunnille ja viidakkojonesilta näyttävä itävaltalais-jenkki ope edessä pällistelemässä. Silmät tervehtivät ovesta tulevaa muukalaista, mustassa takissa ja takafalkkonissa. ”Hallo”, ja tyhjälle paikalle suomalainen peruna alas ja ensimmäinen tunti Itävaltalaisessa ammattikorkeakoulussa oli alkanut. Penaali pöydälle, Suomesta mukana roudattu, vähän käytetty vihko penaalin viereen. Keskittynyt ja kylmänviileä katse naamalle ja ei muuta kuin seuraamaan opetusta. ”Jos teillä on kysyttävää, voitte kysyä myös saksaksi.” Danke schön, nyt mennään eikä meinata. Juuri kun olin siinä uskossa, että sulaudun joukkoon, niin jonesin raaka kysymys ”onko täällä vaihtareita?” Käsi pystyyn ja nimi lehteen. Ja nyt ei kyseessä ollut mikään auditorio, vaan rehellinen pieni luokkahuone.
Todella hyvä, että tässä vaiheessa kukaan ei tuijottanut käsi sojossa olevaa takafalkonmiestä.
Ensimmäinen tauko neljätuntisella Wirtschaftsenglish 3-kurssilla. ”Mistä oot? Mikä sun nimi on? Ootko sä meijän kanssa koko kevään?” Tunne oli kuin sillä korkeasaarelaisella, pelastetulla paviaanilla. Muuta ei enää puuttunut kuin banaani, niin olisi voinut pyytää rahaa haastattelusta. Joka puolelta sateli kysymyksiä, osa saksaksi ja osa englanniksi. Aluksi olin hämmentynyt, mutta kun huomasin, kuinka rentoja täkäläiset olivat, niin johan helpotti. Kurssit ja kiroukset menivät sekaisin puheessa, mutta tulosta tuli. Ja ihan vaan sinne Suomeenkin tiedoksi, että voi niiden vaihtareiden kanssa puhuakin, voi jopa olla, että ne on ihan mukavia. Vaihtreille kannattaa myös sanoa seuraavanlaisia virkkeitä: ”Älä huoli tästä, mä hoidan tän sun puolesta” tai ”Anna sun sähköpostiosote, ni mä lähetän nää vastaukset, et saat vähä tasostusta”. Kiitos ja moi moi, Jussi oli mukavien itävaltalaiskollegoiden siipien alla turvassa.
Mutta siis nyt on oltu koulussa, huomenna tapaan puolet muista vaihto-oppilaista. Edessä Campus-round ja illalla soittoruokalaan ja sitten, niin, saa nähdä. Yhdessä argentiinalaisessa vaikuttaisi olevan potentiaalia Viinamäen mieskuoroon, mutta sitähän ei ikinä tiedä. Oluthan täällä on sellainen 0,69 €/0,5l tölkki, muu on saman hintaista kuin Suomessa. Toisin sanoen, säästö kuukausimenoihin on n. 20%, riippuu vähän mistä ostaa. Kerron enemmän kun koen lisää. Kaikki on sujunut kuin televisiossa, kämppäkin on jees, kämppis rehellistä hiihtoliittoa. 28-vuotias, yliopistolla arkeologiaa opiskeleva kreikkalaissankari. Tästä miehestä saatte vielä oman tekstin, lupaan sen. Vanha sanontahan sen kertoo: kämppistä ei itse saa valita.
Kuitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
