maanantai 30. maaliskuuta 2009
Kun taide ja tuote kohtaavat
"Black turns beat me bright,
turning on the light
Today is gonna be the day,
you hear some body say
We need you right away"
”Löydä kaikki, mikä on sinulle tärkeää. Uudella internetkännykällä.”
Voiko viestintää enää kuvata tyylikkäämmin? Ja kenen mukaan mainonta ei herätä tunteita? Ei hyvä mainonta ole tekokirjeitä Helsingin Sanomissa, se on tätä.
Tiedot
Mainostaja: T-Mobile G1 (teleoperaattori)
Toimisto: Publicis Group Austria
Ohjaaja: Cadmo Quintero
Musiikki: Obel - Just So
Kuvauspaikka: Buenos Aires, Argentiina/ tammikuu 2009
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Etsitään tyttöystävää!
Minä rakastan mainontaa, ich liebe die Werbung, I love ads, me amaro reclamo!
Suomihan on tunnetusti mainonnan kehitysmaa, ja medianlukutaidon vajaavaltainen. Sen me kaikki saimme taas tänään 29.3.2009 todistaa Suomen suurimman ja kauneimman päivälehden sivulla A 7. Kyseisessä ilmoituksessahan siis
--”Minämuotoon laaditun ilmoituksen kirjoittaja kuvailee, kuinka näki helsinkiläisessä ravintolassa naisen, jota ei rohjennut puhutella.”- - ja ” Ilmoituksen jättäjän yhteystiedot ovat luottamuksellista asiakastietoa, jota emme kerro ulkopuolisille, mikäli asiakas ei sitä halua, Lamminmäki vastaa.”- - .
HEI NYT AIVAN OIKEASTI! Jokainen, joka lukee tätä tekstiä tästä ruudulta ja ajatteli ilmoituksen nähtyään, että onpa romanttista ja omaperäistä joltakulta, niin osta muovipussi ja haista sitä sisäpuolelta! Ja että miksi? No koska ensinnäkin kyseinen kampanja tehtiin jo muutaman vuosi sitten New Yorkissa. Siellä mies oli nähnyt naisen aamumetrossa, ja halusi tavata hänet. Niinpä mies perusti nettisivun nimeltä http://www.nygirlofmydreams.com/ ja muutamassa päivässä sivu sai miljoonayleisön ja pari löysi toisensa vihjeiden avulla. Sitä ei vieläkään tiedetä, oliko kyseessä mainoskampanja vai oikea rakkaustarina. Toivottavasti rakkaustarina. Valitettavasti se tarina päättyi eroon, mutta idea oli mitä loistavin. Miljoonat ihmiset infosivat toisiaan ja WoM oli kukassaan.
No nyt siis päästään takaisin hyväuskoiseen Suomeen, jossa joku hieman ylipainoinen mainossankari on keksinyt valjastaa loistavan idean printin muotoon. Otetaan SUNNUNTAIHESARI ja koko sivun mainos, jotta tavoitetaan koko Suomi, kun tapahtumat tapahtuivat Helsingissä. Laitetaan sanaa liikkeelle, että onko Tyhmälässä tai Hyväuskolassa nähty poninhäntäpäistä naista. Lisäksi ilmoitus kirjoitetaan vielä yllättävän hyvällä Suomen kielellä, joku voisi jopa sanoa että mainostoimistomaisesti. Niin mutta siinähän ei edes lue ILMOITUS tai MAINOS yläkulmassa, joten sehän ei silloin ole mainos tai ilmoitus, vaan uutinen tai seuranhakuviesti! VOI TERVE! Jopa Sanomat itse voi iskeä ilmoituksen siihen ilman "mainos" lisätekstiä, sillä oma lehti ja omat säännöt. Kohta taas ihmetellään, kun seuraavassa MAINOKSESSA mies kiittää yleisöä, kun jonkun hakupalvelun tms. avulla nainen löytyi kun löytyikin. Kumma juttu.
Kyseinen kampanjahan ei sopisi esim. Fonectalle, Googlelle, MTV 3:n uudelle sarjalle (huom. poninhäntä), jossa etsitään kadonneita ihmisiä tai vain yksinkertaisesti Helsingin yöelämän mainostamiselle. Jos ja kun tuhannet kuvausta vastaavat naiset lähettävät viestin annettuun sähköpostisoitteeseen, niin nämä naiset ihmettelevät muutaman viikon kuluttua, kun alkaa postista puskemaan suoramainontaa. Ihmeellisesti nämä mainokset sopivat juuri kolmekymppisille, urbaaneille naisille. Kumma juttu taas kerran.
Ja mikä on kaikkein hienointa tässä kampanjassa? Se, että minäkin kirjoitan siitä. Samaan tapaan huomisessa kahvipöydässä Floran tuotantohihnan ääressä työskentelevä hameväki keskustelee tästä romanttisesta miehestä. Samaan tapaan Matti Huuskonen kirjoittaa tänään klo. 05:00 HS:n toimittajan ominaisuudessa jutun hs.fi:in, sopivasti ennen kuin jengi heräilee ja lukee lehden ja jotkut netin. Uutiskynnys ylitetty (lue: alitettu). Ei voi muuta kun nostaa hattua sille mainonnan ammattilaiselle, joka tai ketkä ovat tässä taustalla.
Joo joo ja kyllä kyllä, allekirjoittanut on vain skeptinen ilonpilaaja, jolla ei ole silmää romanttisuudelle.
Onneksi on sentään silmää erilaisten pankkitilien ja lomaosakkeiden seuraamiseen, sillä minäkin haluan nauraa matkalla pankkiin. Samalla tapaa kuin tässä tapauksessa se ylipainoinen mainosmies.
Suomihan on tunnetusti mainonnan kehitysmaa, ja medianlukutaidon vajaavaltainen. Sen me kaikki saimme taas tänään 29.3.2009 todistaa Suomen suurimman ja kauneimman päivälehden sivulla A 7. Kyseisessä ilmoituksessahan siis
--”Minämuotoon laaditun ilmoituksen kirjoittaja kuvailee, kuinka näki helsinkiläisessä ravintolassa naisen, jota ei rohjennut puhutella.”- - ja ” Ilmoituksen jättäjän yhteystiedot ovat luottamuksellista asiakastietoa, jota emme kerro ulkopuolisille, mikäli asiakas ei sitä halua, Lamminmäki vastaa.”- - .
HEI NYT AIVAN OIKEASTI! Jokainen, joka lukee tätä tekstiä tästä ruudulta ja ajatteli ilmoituksen nähtyään, että onpa romanttista ja omaperäistä joltakulta, niin osta muovipussi ja haista sitä sisäpuolelta! Ja että miksi? No koska ensinnäkin kyseinen kampanja tehtiin jo muutaman vuosi sitten New Yorkissa. Siellä mies oli nähnyt naisen aamumetrossa, ja halusi tavata hänet. Niinpä mies perusti nettisivun nimeltä http://www.nygirlofmydreams.com/ ja muutamassa päivässä sivu sai miljoonayleisön ja pari löysi toisensa vihjeiden avulla. Sitä ei vieläkään tiedetä, oliko kyseessä mainoskampanja vai oikea rakkaustarina. Toivottavasti rakkaustarina. Valitettavasti se tarina päättyi eroon, mutta idea oli mitä loistavin. Miljoonat ihmiset infosivat toisiaan ja WoM oli kukassaan.
No nyt siis päästään takaisin hyväuskoiseen Suomeen, jossa joku hieman ylipainoinen mainossankari on keksinyt valjastaa loistavan idean printin muotoon. Otetaan SUNNUNTAIHESARI ja koko sivun mainos, jotta tavoitetaan koko Suomi, kun tapahtumat tapahtuivat Helsingissä. Laitetaan sanaa liikkeelle, että onko Tyhmälässä tai Hyväuskolassa nähty poninhäntäpäistä naista. Lisäksi ilmoitus kirjoitetaan vielä yllättävän hyvällä Suomen kielellä, joku voisi jopa sanoa että mainostoimistomaisesti. Niin mutta siinähän ei edes lue ILMOITUS tai MAINOS yläkulmassa, joten sehän ei silloin ole mainos tai ilmoitus, vaan uutinen tai seuranhakuviesti! VOI TERVE! Jopa Sanomat itse voi iskeä ilmoituksen siihen ilman "mainos" lisätekstiä, sillä oma lehti ja omat säännöt. Kohta taas ihmetellään, kun seuraavassa MAINOKSESSA mies kiittää yleisöä, kun jonkun hakupalvelun tms. avulla nainen löytyi kun löytyikin. Kumma juttu.
Kyseinen kampanjahan ei sopisi esim. Fonectalle, Googlelle, MTV 3:n uudelle sarjalle (huom. poninhäntä), jossa etsitään kadonneita ihmisiä tai vain yksinkertaisesti Helsingin yöelämän mainostamiselle. Jos ja kun tuhannet kuvausta vastaavat naiset lähettävät viestin annettuun sähköpostisoitteeseen, niin nämä naiset ihmettelevät muutaman viikon kuluttua, kun alkaa postista puskemaan suoramainontaa. Ihmeellisesti nämä mainokset sopivat juuri kolmekymppisille, urbaaneille naisille. Kumma juttu taas kerran.
Ja mikä on kaikkein hienointa tässä kampanjassa? Se, että minäkin kirjoitan siitä. Samaan tapaan huomisessa kahvipöydässä Floran tuotantohihnan ääressä työskentelevä hameväki keskustelee tästä romanttisesta miehestä. Samaan tapaan Matti Huuskonen kirjoittaa tänään klo. 05:00 HS:n toimittajan ominaisuudessa jutun hs.fi:in, sopivasti ennen kuin jengi heräilee ja lukee lehden ja jotkut netin. Uutiskynnys ylitetty (lue: alitettu). Ei voi muuta kun nostaa hattua sille mainonnan ammattilaiselle, joka tai ketkä ovat tässä taustalla.
Joo joo ja kyllä kyllä, allekirjoittanut on vain skeptinen ilonpilaaja, jolla ei ole silmää romanttisuudelle.
Onneksi on sentään silmää erilaisten pankkitilien ja lomaosakkeiden seuraamiseen, sillä minäkin haluan nauraa matkalla pankkiin. Samalla tapaa kuin tässä tapauksessa se ylipainoinen mainosmies.
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Aamusta iltaan
Yhdistä kuva ja kellonaika:
1. Jussi & Tony
2. T-paita
3. Kävely kotiin juhlista
A. 07:38
B. 16:40
C. 01:13
Huh huh. Hyvä sää.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Salon Palvelu - Salos Tjänsten
Tukka takana, elämä edessä! Välillä hiuskarvan varassa, välillä ei! Sillä asenteella tänään paikalliseen parturiin, sillä hiukset on pääasia. Hiuksenhienosti oli ehtinyt jo frisyyri kasvaa, joten olikin jo aika painella käsittelyyn. Huomenna voi tosin olla tukka kipeänä, sillä tänään on myös juhlimista. Okei okei, lopetan loistavien hiusvertauskuvien viljelemisen tässä tekstissä. Mutta kuitenkin, tukkalääkärille painelin. Ei hajuakaan missä täällä juoppoasuntolan holleilla semilähiössä olisi parturi, mutta niitähän nyt on joka kulmassa kuin Kontulassa vähäosaisia.
Parinkymmenen minuutin turistipyörimisen jälkeen nappasi kuin jäiden lähtiessä haukipaikalla. Andre’s Haircut, neljä asiakaspaikkaa ja koira nukkumassa lattialla.
Koska elämässä pitää olla haasteita, päätin hoitaa homman saksaksi. Ajattelin, että kasvaahan ne taas, jos kielimuuri tekee elämästä mielenkiintoisemman. Hetken ihmeteltyäni ja kysyttyäni, josko nyt heti olisi aika, niin olihan heillä. Itse Andre (näytti ja vaikutti epäprahalaiselta) tuli ottamaan minulta takin ja laittoi sen henkariin. Tämän jälkeen kohtelias pyyntö istuutumaan ja pahoittelut, että joudun odottamaan muutaman minuutin. Mikäs siinä, sillä aloin syömään erilaisia konvehteja, jotka ladottiin eteeni. Kolmannen konvehdin kohdalla Andre tuli ja kysyi, että mitäs taiteillaan? Luontaisella ja sujuvalla saksallani selitin eräänlaisen irokeesi-fudistukka-mulletti mielikuvani ja Andre oli heti jyvällä, mitä päässäni liikkui. Niinpä hän otti täisampoon esille ja… no ei nyt sentään. Andre ehdotti ”juoksevaa irokeesia” ja Jussi Suomalainen huuteli innokkaasti jaa jaataan. Tämän jälkeen luonnollisesti seuraava kysymys oli, että haluanko kahvia tai appelsiinimehua tai muuta juotavaa leikkauksen ajaksi? Kyllähän tässä yksi cappucino maistuisi kiitos, ja niinpä eteeni ilmestyi kahvi posliinikupissa. Tämän jälkeen letti pesuun ja sakset soimaan.
Koska mielestäni parturissa on epäkohteliasta olla hiljaa, niin siinähän sitten keskustelimme. Minä, Andre ja paikallinen, n. viisissä kymmenissä oleva punapää viereisellä tuolilla. Puhuttiin säästä ja Suomen kylmyydestä, kalliista hinnoista ja allekirjoittaneen opiskelusta. Sivuttiin myös paikallisen murteen erikoisuuksia ja Wienin nähtävyyksiä. Siinä taas kerran mietin, että miten olen tähän paikkaan joutunut. Höpöttämässä kangertelevaa saksaa parturissa, jossa nukkuu koira ja cappucino on hyvää. Mutta oli kivaa, oikein ystävällistä porukkaa tässä maailmassa. Tippasin 18 euron laskuni muutamalla shekelillä, koska olin todella tyytyväinen palveluun.
Niin, mitenkäs Suomessa parturissa käynti? Aivan.
PS. Jos haluatte lukea lisää asiakaspalvelusta, lukekaa helsinkiläisen vaikuttajan Tuukka Laurilan blogiraapaisu aiheesta: Asiakaspalvelu
Parinkymmenen minuutin turistipyörimisen jälkeen nappasi kuin jäiden lähtiessä haukipaikalla. Andre’s Haircut, neljä asiakaspaikkaa ja koira nukkumassa lattialla.
Koska elämässä pitää olla haasteita, päätin hoitaa homman saksaksi. Ajattelin, että kasvaahan ne taas, jos kielimuuri tekee elämästä mielenkiintoisemman. Hetken ihmeteltyäni ja kysyttyäni, josko nyt heti olisi aika, niin olihan heillä. Itse Andre (näytti ja vaikutti epäprahalaiselta) tuli ottamaan minulta takin ja laittoi sen henkariin. Tämän jälkeen kohtelias pyyntö istuutumaan ja pahoittelut, että joudun odottamaan muutaman minuutin. Mikäs siinä, sillä aloin syömään erilaisia konvehteja, jotka ladottiin eteeni. Kolmannen konvehdin kohdalla Andre tuli ja kysyi, että mitäs taiteillaan? Luontaisella ja sujuvalla saksallani selitin eräänlaisen irokeesi-fudistukka-mulletti mielikuvani ja Andre oli heti jyvällä, mitä päässäni liikkui. Niinpä hän otti täisampoon esille ja… no ei nyt sentään. Andre ehdotti ”juoksevaa irokeesia” ja Jussi Suomalainen huuteli innokkaasti jaa jaataan. Tämän jälkeen luonnollisesti seuraava kysymys oli, että haluanko kahvia tai appelsiinimehua tai muuta juotavaa leikkauksen ajaksi? Kyllähän tässä yksi cappucino maistuisi kiitos, ja niinpä eteeni ilmestyi kahvi posliinikupissa. Tämän jälkeen letti pesuun ja sakset soimaan.
Koska mielestäni parturissa on epäkohteliasta olla hiljaa, niin siinähän sitten keskustelimme. Minä, Andre ja paikallinen, n. viisissä kymmenissä oleva punapää viereisellä tuolilla. Puhuttiin säästä ja Suomen kylmyydestä, kalliista hinnoista ja allekirjoittaneen opiskelusta. Sivuttiin myös paikallisen murteen erikoisuuksia ja Wienin nähtävyyksiä. Siinä taas kerran mietin, että miten olen tähän paikkaan joutunut. Höpöttämässä kangertelevaa saksaa parturissa, jossa nukkuu koira ja cappucino on hyvää. Mutta oli kivaa, oikein ystävällistä porukkaa tässä maailmassa. Tippasin 18 euron laskuni muutamalla shekelillä, koska olin todella tyytyväinen palveluun.
Niin, mitenkäs Suomessa parturissa käynti? Aivan.
PS. Jos haluatte lukea lisää asiakaspalvelusta, lukekaa helsinkiläisen vaikuttajan Tuukka Laurilan blogiraapaisu aiheesta: Asiakaspalvelu
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Voi veljet
Jos olet ajatellut perustaa itävaltalaisen, nuorten pyörittämän esitelmätehtaan, niin kannattaa harkita kahdesti ja vielä miettiä tovi jos toinenkin. Ainakin, jos on kyse esitelmästä koskien Burger Kingiä tai Benettonia. Toki jos sinulle kelpaa kuusi todella rennosti ja hyvää englantia puhuvaa kosmopoliittia, niin silloin olet oikeilla apajilla. Kaupan päälle saat vielä 20 minuutin esitykseen 43 powerpointsulkeisdiaa, joissa joka kalvolla on suunnilleen saman verran tavaraa kuin yhdellä Raamatun keskivertosivulla. Nopean tilaajan etuna saat vielä sellaisen saksa-aksentin, että monella englanninkielen lehtorilla purskahtaisi costaricat Kielikellolle.
”Aänd äsch juu schie hiär, te kgrosch margin pfofit isch masch haier hier then in the prifiösch diagramm”.
Ainoa asia, mitä minulle jäi näistä loistavista esityksistä mieleen, oli, että McDonald’s on maailman suurin ja kaunein. Ja esitelmän aihehan oli Burger King.
Kyseisten raapasuiden jälkeen oli allekirjoittaneen tiimin vuoro aiheella Best Western Hotels. Jos ette tiennyt, meillä on niitä Suomessakin. Totta, en minäkään tiennyt. Meidän diat väsättiin 15 minuuttia ennen esitystä ja tulos olikin sen mukainen: Itävaltalaiseen muottiin sopiva, graafisesti jäätävä kökkö. Ryhmämme harrasti myös hyvällä menestyksellä itävaltalaista kansallislajia, diantäyttöä. Oman käsitykseni mukaan koulumme on ihan kansallisella tasolla kyseisessä lajissa, sillä sen verran saatiin palloja ja viivoja yhdelle dialle tungettua. Jussi Olaville napsahti luonnollisesti 15 boksinen kaavio aiheesta franchise-yrittäjän ja emoyhtiön suhde ja sen kehittyminen. Huolellisen valmistautumisen ansiosta ajattelin luottaa tuttuun ja turvalliseen esitelmäkeinoon, paskanpuhumiseen ja ohi aiheesta veistelyyn. Toimii muuten maassa kuin maassa, toisin kuin argentiinalaiset matkapuhelimet.
Jokainen laiska ja tyhmä tietää, että jos ei oikeasti tiedä, mitä pitää sanoa, niin silloin pitää harhauttaa. Oma kikkakuusneloseni lähti lauseella ”hyvää päivää teille kaikille arvoisat kollegat”. Pakko myöntää, että tehosi. Muutama nosti katseensa paikallisesta Trendistä ja muutama lopetti läppärinsä rämpyttämisen. Lause ”Okay, maybe in English if you prefer it so” viimeistään naulasi itävaltalaiset nappisilmät kummalliseen suomalaiseen. Tähän perään sitten puhdasta suomienglantia ja todella vakuuttavaa selitystä aiheesta, joka oli tuttu kuin amikselle suomen kielioppi ja filosofianmaisterille työkkäri.
Oikeasti ihan hauska hetki oli, kun päästiin muutenkin jo hymyilevän yleisön kanssa kohtaan, jossa ylibuukatussa diassa luki ”size doesn’t matter”. Oma, ehkä 0,5 sekuntia pitkä tauko ja repeily johti tilanteeseen, jossa jopa kuusikymppinen lehtorimme naureskeli. Onnittelin itseäni, sillä olin onnistunut huvilla ja urheilulla ohittamaan tärkeät asiat, mikä on minusta aina hatunnoston arvoinen suoritus.
Ja muuten osta se tie, koska mainosten tekemisellä voi maksaa asuntolainan, niin tässä esimerkki, miten jotkut maksavat: Extreme Sheep Led Art. Kyseinen pätkä on (ehkä) tämän vuoden paras viraalivideo, ja meikäläiselle se on jotain, mihin tähdätä.
PS. Toisaalta, voi vain ottaa kynän kauniiseen käteen ja tehdä. Niin teki Henrik Sarimo, ja tässä tulos: PORTFOLIO OF HENRIK SARIMO
”Aänd äsch juu schie hiär, te kgrosch margin pfofit isch masch haier hier then in the prifiösch diagramm”.
Ainoa asia, mitä minulle jäi näistä loistavista esityksistä mieleen, oli, että McDonald’s on maailman suurin ja kaunein. Ja esitelmän aihehan oli Burger King.
Kyseisten raapasuiden jälkeen oli allekirjoittaneen tiimin vuoro aiheella Best Western Hotels. Jos ette tiennyt, meillä on niitä Suomessakin. Totta, en minäkään tiennyt. Meidän diat väsättiin 15 minuuttia ennen esitystä ja tulos olikin sen mukainen: Itävaltalaiseen muottiin sopiva, graafisesti jäätävä kökkö. Ryhmämme harrasti myös hyvällä menestyksellä itävaltalaista kansallislajia, diantäyttöä. Oman käsitykseni mukaan koulumme on ihan kansallisella tasolla kyseisessä lajissa, sillä sen verran saatiin palloja ja viivoja yhdelle dialle tungettua. Jussi Olaville napsahti luonnollisesti 15 boksinen kaavio aiheesta franchise-yrittäjän ja emoyhtiön suhde ja sen kehittyminen. Huolellisen valmistautumisen ansiosta ajattelin luottaa tuttuun ja turvalliseen esitelmäkeinoon, paskanpuhumiseen ja ohi aiheesta veistelyyn. Toimii muuten maassa kuin maassa, toisin kuin argentiinalaiset matkapuhelimet.
Jokainen laiska ja tyhmä tietää, että jos ei oikeasti tiedä, mitä pitää sanoa, niin silloin pitää harhauttaa. Oma kikkakuusneloseni lähti lauseella ”hyvää päivää teille kaikille arvoisat kollegat”. Pakko myöntää, että tehosi. Muutama nosti katseensa paikallisesta Trendistä ja muutama lopetti läppärinsä rämpyttämisen. Lause ”Okay, maybe in English if you prefer it so” viimeistään naulasi itävaltalaiset nappisilmät kummalliseen suomalaiseen. Tähän perään sitten puhdasta suomienglantia ja todella vakuuttavaa selitystä aiheesta, joka oli tuttu kuin amikselle suomen kielioppi ja filosofianmaisterille työkkäri.
Oikeasti ihan hauska hetki oli, kun päästiin muutenkin jo hymyilevän yleisön kanssa kohtaan, jossa ylibuukatussa diassa luki ”size doesn’t matter”. Oma, ehkä 0,5 sekuntia pitkä tauko ja repeily johti tilanteeseen, jossa jopa kuusikymppinen lehtorimme naureskeli. Onnittelin itseäni, sillä olin onnistunut huvilla ja urheilulla ohittamaan tärkeät asiat, mikä on minusta aina hatunnoston arvoinen suoritus.
Ja muuten osta se tie, koska mainosten tekemisellä voi maksaa asuntolainan, niin tässä esimerkki, miten jotkut maksavat: Extreme Sheep Led Art. Kyseinen pätkä on (ehkä) tämän vuoden paras viraalivideo, ja meikäläiselle se on jotain, mihin tähdätä.
PS. Toisaalta, voi vain ottaa kynän kauniiseen käteen ja tehdä. Niin teki Henrik Sarimo, ja tässä tulos: PORTFOLIO OF HENRIK SARIMO
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Heh, maalainen.
Mitä hyvää on Tampereessa? Okei, okei, myönnän, että edellä mainittu kysymys ei ole aivan sieltä helpoimmasta päästä. Saattaa mennä tovi jos toinenkin, jos yrittää keksiä todella hyviä puolia Tampereesta. Toki siellä on Särkänniemi ja… niin. No toki sen voi jo laskea plussaksi, että kaupungin (?) nimi ei ole Turku. Silloin olisi asiat vielä huonommassa jamassa. Mutta mutta, on Tampereella yksi loistava asia: Ryanair. Tampereella asuu Suomen kansainvälisin väestö, he eivät vain tiedä sitä. Heille maailma on avoin aina Pirkkalasta Milanoon.
Wieniä ja Tamperetta yhdistää muuten moni asia. Ensimmäinen on kielimuuri. Vaikka allekirjoittanut osaa saksaa, niin välillä on vaikeuksia ymmärtää paikallisia mammoja ja setiä. Aivan sama tapahtuu Särkänniemen lippuluukulla. Sitä luulisi osaavan suomea, mutta välillä ei vain ymmärrä, mitä kesätöissä oleva nuori, pirtsakka pisamanaama sinulle selittää. On rannekkeita ja hattaroita, lapsialennuksia ja eläkeläispäiviä. Lopputulos on, että olit sitten minkä ikäinen tahansa ja Helsingistä, niin sinulle myydään täysihintainen piletti, jolla pääse myös ylös Näsineulaan. Alas tuleminen tosin maksaa hooämmän trenssin verran, joten toiseksi jäät, jos vittuilet tamperelaisille.
Sikäli mikäli kun minä olen ymmärtänyt, niin savolaiset ja tamperelaiset ovat siinä määrin kimpassa, että kieroudenvaihtoa on harrastettu jo monta sataa vuotta. Samaan pyöreään pöytään on mahdutettu porilaiset, hämäläiset, turkulaiset ja oululaiset. Pohjalaisilla on oma neliskanttinen pöytä, ja siihen ei ole asiaa, ellei jottei bruukannut puhua kuin kunnon mies tai tantta. Helsinkiläisille on varattu oma kabinetti, jotta heidän ei tarvitse osallistua maalaisten juonitteluihin. Kaiken tämän lisäksi jänkhän miehet ja emhännät juovat kyseisissä pidoissa kuistilla pirtua ja nauravat etelän miehille, jotka huitovat kuin hulhut. Lopputulos tästä kaikesta on hyvin suvaitsevainen ja lämmin kansakunta, joka tulee hienosti toimeen keskenään. Kehä kolmea käsitteenä ei tunneta ja stadin slangilla saa lämminhenkisen vastaanoton nakkikioskilla kuin nakkikioskilla. Maalaisia opastetaan kuin omiaan Helsingissä ja vastakohtaisesti helsinkiläisen on aina ilo pyöriä maalaiskunnassa. On lottovoitto syntyä Suomeen (ja puhua helsinkiä).
Niin ja nyt siis asiaan: varattiin lennot Ryanairilta. Ensin pitää tosin matkata onnikalla Bratislavaan, josta Ryanair nousee hatarille siivilleen. Liput on buukattu reitille Bratislava-Milano-Pariisi-Milano-Bratislava. Matkan kesto viisi päivää ja lentojen hinnat 60 €. Pitää varmaan olla syömättä ensi kuu, jotta säästy rahat lentolippuihin. Toisin sanoen, sinne Tampereelle terveisiä, että lähtekäähän lentoon, sillä se on Suom... siis teille hyväksi (ja siis edullista). Ja helsinkiläisille vertauskuvallisesti, lennät yhdellä yössä läikytetyllä prikan hinnalla Riikaan ja takaisin.
Hus hus! Matkaan ratsuni komea!
Wieniä ja Tamperetta yhdistää muuten moni asia. Ensimmäinen on kielimuuri. Vaikka allekirjoittanut osaa saksaa, niin välillä on vaikeuksia ymmärtää paikallisia mammoja ja setiä. Aivan sama tapahtuu Särkänniemen lippuluukulla. Sitä luulisi osaavan suomea, mutta välillä ei vain ymmärrä, mitä kesätöissä oleva nuori, pirtsakka pisamanaama sinulle selittää. On rannekkeita ja hattaroita, lapsialennuksia ja eläkeläispäiviä. Lopputulos on, että olit sitten minkä ikäinen tahansa ja Helsingistä, niin sinulle myydään täysihintainen piletti, jolla pääse myös ylös Näsineulaan. Alas tuleminen tosin maksaa hooämmän trenssin verran, joten toiseksi jäät, jos vittuilet tamperelaisille.
Sikäli mikäli kun minä olen ymmärtänyt, niin savolaiset ja tamperelaiset ovat siinä määrin kimpassa, että kieroudenvaihtoa on harrastettu jo monta sataa vuotta. Samaan pyöreään pöytään on mahdutettu porilaiset, hämäläiset, turkulaiset ja oululaiset. Pohjalaisilla on oma neliskanttinen pöytä, ja siihen ei ole asiaa, ellei jottei bruukannut puhua kuin kunnon mies tai tantta. Helsinkiläisille on varattu oma kabinetti, jotta heidän ei tarvitse osallistua maalaisten juonitteluihin. Kaiken tämän lisäksi jänkhän miehet ja emhännät juovat kyseisissä pidoissa kuistilla pirtua ja nauravat etelän miehille, jotka huitovat kuin hulhut. Lopputulos tästä kaikesta on hyvin suvaitsevainen ja lämmin kansakunta, joka tulee hienosti toimeen keskenään. Kehä kolmea käsitteenä ei tunneta ja stadin slangilla saa lämminhenkisen vastaanoton nakkikioskilla kuin nakkikioskilla. Maalaisia opastetaan kuin omiaan Helsingissä ja vastakohtaisesti helsinkiläisen on aina ilo pyöriä maalaiskunnassa. On lottovoitto syntyä Suomeen (ja puhua helsinkiä).
Niin ja nyt siis asiaan: varattiin lennot Ryanairilta. Ensin pitää tosin matkata onnikalla Bratislavaan, josta Ryanair nousee hatarille siivilleen. Liput on buukattu reitille Bratislava-Milano-Pariisi-Milano-Bratislava. Matkan kesto viisi päivää ja lentojen hinnat 60 €. Pitää varmaan olla syömättä ensi kuu, jotta säästy rahat lentolippuihin. Toisin sanoen, sinne Tampereelle terveisiä, että lähtekäähän lentoon, sillä se on Suom... siis teille hyväksi (ja siis edullista). Ja helsinkiläisille vertauskuvallisesti, lennät yhdellä yössä läikytetyllä prikan hinnalla Riikaan ja takaisin.
Hus hus! Matkaan ratsuni komea!
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Monta kertojaa, yksi tarina.
Kerronpa tarinan kuopiolaisesta miehestä nimeltään Charles. Chrales on mies, joka rakastaa elokuvia joissa on onnellinen loppu ja elää Exelin ihmeellisessä mailmassa :D. Sen lisäksi hän aikoo parantua päivässä! PRKLEEN PÄÄNSÄRKY!-nimisestä taudistaan. Charles on syntynyt elokuisessa Virossa, mutta elänyt elämänsä Helsingissä. Tällä hetkellä Charles haluu takasin Tallinnaan. Hän on nimittäin mitäköhän sitä tekis...? Ärsyttää! tilassa ja Helsinki tuntuu siitä syystä hänelle liian pieneltä. Niinpä Charles pohdiskelee juttuja :P ja on saunamajuri. Tällä hetkellä Charles on kuumeessa. ja räässä ja niinpä fiiliksen voi muotoilla vain yhdellä tavalla: Ahaa hihaa he hihahaa hohoo hahiii! Hänen oloaan ei parantanut aamulla se, että oksennus! täs talos on torakoita, minkä Charles huomasi aamiaisella macbookkinsa ja akkarinsa kanssa. Charles ei inhoa mitään muuta enemmän, kuin torakoita ja DIZZEE RASCAL - DANCE WIV ME Trombit Fm 103.1.:ta.
Kun Charles ei ole kipeänä, hän suosii suomalaisia tuotteita :). Charles myös päätti vetää ässän hihasta ja laittaa hakupaperit kouluun, joten nyt hän opiskelee Pirkanmaan tamperereenkielisessä ammattiopistossa agronomiksi, ja usein opiskelijakekkereiden jälkeen hän on nakit lihabulzit ranulit..ouurgh maha kipee! Charles todella pitää opiskelusta, mutta väliilä hänellä on liian paljon taakkaa kannettavanaan. Huoh ens viikolle vielä 2 casea ja yhdet harkat tehtävänä (lisäks 2 välitenttii samana päivänä ja 1 tentti). Tämän lisäksi tulee vielä rakkaat algoritmit & jäätävän mahdoton rahoituksen tentti. Onneksi Charles is veerii häppiiii! :)) persoona, joten hän ole nukahtamassa rattiin.Charles silloin tällöin lähtee saksan tunnille ja illalla katsomaan Teekkarispeksin kenraalia, sekä välillä taistelee koulunkäynnin kanssa: yhteisöviestintä suoritettu, pari venäjän tenttii vielä! Yleensä Charles kuitenkin aina saapui takaisin Tylypahkaan ja alkaa kesyttämään herra Albus Dumbledorea. Välillä hän tuntee tosissaan jallun muovaamassaan kropassaan, että on maanantai... ja sillon onkin melkein vapaapäivä :) ja kolmas vapaapäivä:) koulusta. Tänään perjantai-iltapäivänä Charles on ihan pähkinöissä kun fuksipalleroiset saa tänään vihdoin kauniit kaljakorinsiniset haalarit! Niinpä hän sai koulutehtävät tehtyä ja nyt voi heittää aivot narikkaan loppuviikoks. Maanantaina it`s pi-nuts time! ja jälleen uusi kandintäytteinen päivä...ja maailman paras uni :). Mutta nyt on jo iltapäivä ja mentaliteetti illan ryyppämiseen: Lihaksetkin tajus et on turha alkaa särkee.. En mä silti lopeta :). Huomenna zzZZ. voisi nukkua koko päivän! Sunnuntaina sitten on super väsy mutta yrittää nyt kummiski lähtee kohta kattelee kämppiä.
Kaiken kaikkiaan Charles kirjoittaa nyt tätä kuvausta itsestään viikonlopun jälkeen, sillä kaverit ovat takasin rollossa :D ja Charles on väsyny. Yksi kaveri jopa omien sanojensa mukaan lenkkeili suoraan kvanttimystiikan maailmaan heti kotiinpäästyään, lol. Viikonloppu oli kokonaisuudessaan mahtava ja Charles jopa löysi itsestään kokki kolmosen:). Koko elämästä Chareles on sitä mieltä, että ....meidänkin tulee kerätä elämän käpyjä varastoon. Varpaisillaan Töölössä.
Kiitos kaikille neljällekymmennellekahdelle osallistuneelle. On helppo kirjoittaa, kun te elätte ja minä vain kopioin fiiliksiänne. Kokekaa lisää, eläkää lisää ja antakaa elämän viedä. Päivittäkää itseänne.
PS. Näin elämä makasi keskiviikkona 18.3.2009 kello 19.46 yhdessä yhteisöllisessä palvelussa.
Kun Charles ei ole kipeänä, hän suosii suomalaisia tuotteita :). Charles myös päätti vetää ässän hihasta ja laittaa hakupaperit kouluun, joten nyt hän opiskelee Pirkanmaan tamperereenkielisessä ammattiopistossa agronomiksi, ja usein opiskelijakekkereiden jälkeen hän on nakit lihabulzit ranulit..ouurgh maha kipee! Charles todella pitää opiskelusta, mutta väliilä hänellä on liian paljon taakkaa kannettavanaan. Huoh ens viikolle vielä 2 casea ja yhdet harkat tehtävänä (lisäks 2 välitenttii samana päivänä ja 1 tentti). Tämän lisäksi tulee vielä rakkaat algoritmit & jäätävän mahdoton rahoituksen tentti. Onneksi Charles is veerii häppiiii! :)) persoona, joten hän ole nukahtamassa rattiin.Charles silloin tällöin lähtee saksan tunnille ja illalla katsomaan Teekkarispeksin kenraalia, sekä välillä taistelee koulunkäynnin kanssa: yhteisöviestintä suoritettu, pari venäjän tenttii vielä! Yleensä Charles kuitenkin aina saapui takaisin Tylypahkaan ja alkaa kesyttämään herra Albus Dumbledorea. Välillä hän tuntee tosissaan jallun muovaamassaan kropassaan, että on maanantai... ja sillon onkin melkein vapaapäivä :) ja kolmas vapaapäivä:) koulusta. Tänään perjantai-iltapäivänä Charles on ihan pähkinöissä kun fuksipalleroiset saa tänään vihdoin kauniit kaljakorinsiniset haalarit! Niinpä hän sai koulutehtävät tehtyä ja nyt voi heittää aivot narikkaan loppuviikoks. Maanantaina it`s pi-nuts time! ja jälleen uusi kandintäytteinen päivä...ja maailman paras uni :). Mutta nyt on jo iltapäivä ja mentaliteetti illan ryyppämiseen: Lihaksetkin tajus et on turha alkaa särkee.. En mä silti lopeta :). Huomenna zzZZ. voisi nukkua koko päivän! Sunnuntaina sitten on super väsy mutta yrittää nyt kummiski lähtee kohta kattelee kämppiä.
Kaiken kaikkiaan Charles kirjoittaa nyt tätä kuvausta itsestään viikonlopun jälkeen, sillä kaverit ovat takasin rollossa :D ja Charles on väsyny. Yksi kaveri jopa omien sanojensa mukaan lenkkeili suoraan kvanttimystiikan maailmaan heti kotiinpäästyään, lol. Viikonloppu oli kokonaisuudessaan mahtava ja Charles jopa löysi itsestään kokki kolmosen:). Koko elämästä Chareles on sitä mieltä, että ....meidänkin tulee kerätä elämän käpyjä varastoon. Varpaisillaan Töölössä.
Kiitos kaikille neljällekymmennellekahdelle osallistuneelle. On helppo kirjoittaa, kun te elätte ja minä vain kopioin fiiliksiänne. Kokekaa lisää, eläkää lisää ja antakaa elämän viedä. Päivittäkää itseänne.
PS. Näin elämä makasi keskiviikkona 18.3.2009 kello 19.46 yhdessä yhteisöllisessä palvelussa.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Palikoita Akilles, palikoita.
Hei, jos olet ostamassa asuntoa, katso ettei se sijaitse kahden lastentarhan välissä. Älä myöskään osta kahden yökerhon välistä, äläkä ainakaan naula– ja trumpettitehtaan välistä. Kannattaa myös harkita tarkkaan, jos toisella puolella majailee yksi kreikkalainen ja toisella puolella läjä espanjalaisia.
Kuinka moni teistä puhuu itsekseen? Selvä. Entä kuinka moni napsuttaa sormiaan n. kahdeksan kertaa minuutissa, samalla kun puhuu itsekseen? Okei. No kuinka moni kävelee solussa ympäri 20 neliön yhteistiloja samalla napsuttaen sormiaan ja puhuen kreikkaa? Just just. Ja entäs sitten, kuinka moni kaiken tämän edellä mainitun ohella soittaa vielä kreikkalaisia antiikkitaistelukohtauksia Youtubesta ihan vain taustamusiikkina? Ahaa, no joo. Välillä täällä tuntuu, että kämppäkaverini Akilles on hullu. Siis sellainen avohoitopotilas, joka ei osaa laittaa neliöpalikkaa kolmioon, kun päässä pyörii zeuksia ja mythoksia. On todella mukavaa, että Akilles osallistuu arkirutiineihin, mm. tiskaamiseen. 05:48 tiistaiaamuna. Voitte vain kuvitella, kuinka hienovaraisesti Akilles asettaa ”puhtaat” tiskit astiakaappiin.
Kreikan veljeni saattaa valvoa yöt ja nukkua päivät, ja yöllähän ei vain istuta ja ihmetellä. Yöpuuhia voi esim. olla ihanan hiljainen kreikankielinen väittely via Skype. Kun väittely loppuu, on aika katsoa samaa tubepätkää nelisen kertaa putkeen. TÄTTÄRÄÄ! TÄTTÄRÄÄ! TÄTÄTÄRÄÄÄ! Voi että niitä torvia, luoja siunatkoon naapurimaita. Yhdessä Suomi-Kreikan yöllisessä neuvonpidossa Akilles tuumasi, että hänhän voi tietokoneellaan hiljentää musiikin voimakkuutta, kun se tulee niin kovaa Youtubesta. Aijaa? Oikeasti? En vitsaillut vihjaillessani hänen olevan avohoitopotilas. Yhtenä päivänä hän tuli ruskeat silmänsä vilkkuen kertomaan, että hänen rahahuolensa (lainasin Akillekselle 30€ yhtenä päivänä, joo joo, tiedän, oma tappio) ovat mennyttä. Akilles osallistuu Itävallan Haluatko miljonääriksi ohjelmaan. Rahojen lisäksi hän saa mainetta ja kunniaa. Harmi vain, että Akilles ei vain ole se parkettien terävin partaveitsi. Eikä hän puhu kunnolla saksaa eikä englantia. Ja käsittääkseni siitä on täällä kaksi vuotta, kun viimeinen jakso Haluatko miljonääriksi ajettiin ulos. Mutta saahan sitä olla unelmia.
On toki päiviä, jolloin Akilles nukkuu tai sukeltaa, ja silloin hän on mielestäni parhaimmillaan. Mutta älkää luulko, että täällä olisi silloin rauhallista. Ehei, siitä pitää huolen naapurisolun espanjalaiset. Joka ikinen päivä kekkereitä ja sitä perus älämölöä. Kyseessä on niin vammainen kansa, että heitä vihaa koko opiskelija-asuntola. Niin niin, muut kansat ovat vain ahdasmielisiä. Siis kun sitä on vain vaikea kuvailla, millainen rääkyminen siitä lokkikansasta lähtee. Olette varmaan kuullut joskus, kun harakka on hätääntynyt ja etsii muita rääkymällä? Vammaiset espanjalaiset ovat aivan samanlaisia. Jos joku on kadoksissa, alkaa muu lauma rääkymään käytävässä. Jos espanjalaiset näyttäisivät vielä vähän erikoisemmilta, voisin alkaa myymään lippuja eläintarhaan. Akilleksen näkemiseen pitäisi olla täysikäinen.
PS. Ihmettelin ensimmäiset kaksi viikkoa, miksi tyynyt ovat täällä tuplasti suomalaisten kollegoidensa kokoisia. Nyt minulle on valjennut sekin asia. Tyyny on helppo kääntää korvasuojaksi, on niin sanotusti helppo laittaa pää tyynyn alle. Silloin voi nukahtaakin.
Kuinka moni teistä puhuu itsekseen? Selvä. Entä kuinka moni napsuttaa sormiaan n. kahdeksan kertaa minuutissa, samalla kun puhuu itsekseen? Okei. No kuinka moni kävelee solussa ympäri 20 neliön yhteistiloja samalla napsuttaen sormiaan ja puhuen kreikkaa? Just just. Ja entäs sitten, kuinka moni kaiken tämän edellä mainitun ohella soittaa vielä kreikkalaisia antiikkitaistelukohtauksia Youtubesta ihan vain taustamusiikkina? Ahaa, no joo. Välillä täällä tuntuu, että kämppäkaverini Akilles on hullu. Siis sellainen avohoitopotilas, joka ei osaa laittaa neliöpalikkaa kolmioon, kun päässä pyörii zeuksia ja mythoksia. On todella mukavaa, että Akilles osallistuu arkirutiineihin, mm. tiskaamiseen. 05:48 tiistaiaamuna. Voitte vain kuvitella, kuinka hienovaraisesti Akilles asettaa ”puhtaat” tiskit astiakaappiin.
Kreikan veljeni saattaa valvoa yöt ja nukkua päivät, ja yöllähän ei vain istuta ja ihmetellä. Yöpuuhia voi esim. olla ihanan hiljainen kreikankielinen väittely via Skype. Kun väittely loppuu, on aika katsoa samaa tubepätkää nelisen kertaa putkeen. TÄTTÄRÄÄ! TÄTTÄRÄÄ! TÄTÄTÄRÄÄÄ! Voi että niitä torvia, luoja siunatkoon naapurimaita. Yhdessä Suomi-Kreikan yöllisessä neuvonpidossa Akilles tuumasi, että hänhän voi tietokoneellaan hiljentää musiikin voimakkuutta, kun se tulee niin kovaa Youtubesta. Aijaa? Oikeasti? En vitsaillut vihjaillessani hänen olevan avohoitopotilas. Yhtenä päivänä hän tuli ruskeat silmänsä vilkkuen kertomaan, että hänen rahahuolensa (lainasin Akillekselle 30€ yhtenä päivänä, joo joo, tiedän, oma tappio) ovat mennyttä. Akilles osallistuu Itävallan Haluatko miljonääriksi ohjelmaan. Rahojen lisäksi hän saa mainetta ja kunniaa. Harmi vain, että Akilles ei vain ole se parkettien terävin partaveitsi. Eikä hän puhu kunnolla saksaa eikä englantia. Ja käsittääkseni siitä on täällä kaksi vuotta, kun viimeinen jakso Haluatko miljonääriksi ajettiin ulos. Mutta saahan sitä olla unelmia.
On toki päiviä, jolloin Akilles nukkuu tai sukeltaa, ja silloin hän on mielestäni parhaimmillaan. Mutta älkää luulko, että täällä olisi silloin rauhallista. Ehei, siitä pitää huolen naapurisolun espanjalaiset. Joka ikinen päivä kekkereitä ja sitä perus älämölöä. Kyseessä on niin vammainen kansa, että heitä vihaa koko opiskelija-asuntola. Niin niin, muut kansat ovat vain ahdasmielisiä. Siis kun sitä on vain vaikea kuvailla, millainen rääkyminen siitä lokkikansasta lähtee. Olette varmaan kuullut joskus, kun harakka on hätääntynyt ja etsii muita rääkymällä? Vammaiset espanjalaiset ovat aivan samanlaisia. Jos joku on kadoksissa, alkaa muu lauma rääkymään käytävässä. Jos espanjalaiset näyttäisivät vielä vähän erikoisemmilta, voisin alkaa myymään lippuja eläintarhaan. Akilleksen näkemiseen pitäisi olla täysikäinen.
PS. Ihmettelin ensimmäiset kaksi viikkoa, miksi tyynyt ovat täällä tuplasti suomalaisten kollegoidensa kokoisia. Nyt minulle on valjennut sekin asia. Tyyny on helppo kääntää korvasuojaksi, on niin sanotusti helppo laittaa pää tyynyn alle. Silloin voi nukahtaakin.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Kenkää
”Mene sinä kloppi siitä kotiin kasvamaan. Tämä on aikuisten paikka. Ja vaihda kengät.” Ei, kyse ei ole pumpatusta finniniskasta soittoruokalan ovella, vaan mainostoimistosedästä. Alalla kuin alalla saa tosissaan potkia eccoaan liukuoven väliin, jotta joku ehkä noteeraa jonkun jossain. Välillä tuntuu, että saa vaihtaa kenkiään harvasen kuukausi, koska kärjet rispaantuvat. Välillä tuntuu, että johtomiehet ja naiset ovat suoraan syntyneet neljäkymppisiksi patuiksi. Nuorille ei annetta tilaisuutta, sillä vanhat gubet jylläävät.
Ja paskan marjat. Onneksi kaikki edellä mainittu on pelkkää roskaa, sillä mitään ei saa, ellei tosissaan kiristä maihinnousukenkien nauhojaan. Eli, lopettakaapa se mussutus ja pankaa menemään, menkää panemaan.
Tässä mainossetä Sampo Hännisen esimerkki, että turpa kiinni ja töihin.
Teinitoimisto
PS. Kirjoitin ”Sunnuntaisuunnittelija” tekstissä tuossa alapuolella suunnittelemisesta. Viittasin myös mainostoimisto SEG & Greyn suunnittelujohtaja Tommi Laihon blogiin. Itse asiassa, tartuin tuumasta toimeen ja kirjoitin Tommille säkärin. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä hänen osoitteensa on, mutta kehittelin yhden ja painoin ”Lähetä”.
Koska kuten hyvin tiedetään, yksi asia johtaa toiseen, niin menen elokuussa päiväksi seuraamaan SEK:in työskentelyä. Ihan vain siksi, että jonain päivänä itse olen suunnittelujohtaja.
Ja paskan marjat. Onneksi kaikki edellä mainittu on pelkkää roskaa, sillä mitään ei saa, ellei tosissaan kiristä maihinnousukenkien nauhojaan. Eli, lopettakaapa se mussutus ja pankaa menemään, menkää panemaan.
Tässä mainossetä Sampo Hännisen esimerkki, että turpa kiinni ja töihin.
Teinitoimisto
PS. Kirjoitin ”Sunnuntaisuunnittelija” tekstissä tuossa alapuolella suunnittelemisesta. Viittasin myös mainostoimisto SEG & Greyn suunnittelujohtaja Tommi Laihon blogiin. Itse asiassa, tartuin tuumasta toimeen ja kirjoitin Tommille säkärin. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä hänen osoitteensa on, mutta kehittelin yhden ja painoin ”Lähetä”.
Koska kuten hyvin tiedetään, yksi asia johtaa toiseen, niin menen elokuussa päiväksi seuraamaan SEK:in työskentelyä. Ihan vain siksi, että jonain päivänä itse olen suunnittelujohtaja.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Kokemusta raikkaampi
Olin tänään Jenkeissä, Italiassa, Kiinassa, Englannissa, Japanissa, Unkarissa, Dubaissa, Iranissa, Venäjällä, Saksassa, Suomessa, Slovakiassa, Etelä-Afrikassa ja Englannissa. Aikaa koko reissuun meni palttiarallaa kolme tuntia ja muistoja tuli vuoden edestä. Kyseessä oli Global Marketing kurssi ja luennoitsijana maailmalla 40 vuotta pyörinyt, kuusikymppinen Peter Etelä-Afrikasta. Peter oli johtanut kaikkea eläinruokafirmasta teeyhtiöön ja sen huomasi. Puhuttiin bisneksen tekemisestä ja erilaisista kulttuureista. Tunsin itseni aika untuvikoksi, märkäkorvaksi.
Koska Kiinassa on välillä puutetta sähköstä, saattaa valtio katkaista sähköt klo. 14-17 osassa kaupunkia. Tämähän luonnollisesti tarkoittaa, että sehän menee yötöiksi. Se on aivan normaalia paikallisille, ja yötyöstähän tosiaan maksetaan ylityökorvauksia, niin tehtaissa kuin toimistoissa. McDonald’s taas jalkautui Etelä-Afrikkaan yhdeksänkymmentäluvulla kaiken kaaoksen jälkeen. Ainoa ongelma heille rantautumisessa oli, että Etelä-Afrikassa oli jo ravintolaketju nimeltään McDonald’s, punaisine väreineen ja Bac Micceineen. Ketjun omisti herra, jonka sukunimi oli McDonald’s, joten se oli täysin laillinen. No mitä originaali mäkkäri teki? No ei ainakaan tulosta muutamana ensimmäisenä toimintavuotenaan. Herra McDonald’s taas luultavasti muutti isompaan asuntoon ja vaihtoi Skodansa uuteen. Jenkeissä taas kuivassa osavaltiossa oli kampanja märkyyden puolesta. Siellä Peter liimaili tarroja campuksen seiniin, joissa luki: Muuttiko Jeesus viinin vedeksi vai veden viiniksi? Upposi kuulemma kuin veitsi vanhaan mummoon, sillä paikalliset arvostavat uskonnollisia vertauksia.
Englannissa työmiehet halusivat palkkansa käteisenä aina perjantaisin. Peter ihmetteli, miksei tilisiirto kelvannut. Kaikkensa hän teki, jotta työläiset siirtyisivät tilisiirtoihin, tarjosi vaihtobonuksia ja muuta, mutta kun ei niin ei. Yhtenä perjantaisena iltapäivänä, kun koko porukka työmiehestä johtoon oli oluella työviikon jälkeen, intti Peter vielä kerran vastausta pähkinäänsä. Vastaus kuului: ”jos saamme palkan tilillemme, vaimomme näkevät, kuinka paljon tienaamme”. Tämä (hyvinkin) luonnollinen seikka piili taustalla, eikä johdolla ollut mitään käsitystä siitä. Kun kissa oli nostettu pöydälle, sovittiin, että tästä lähtien jokainen sai itse valita, kuinka paljon käteen ja kuinka paljon tilille.
Pakko myöntää, että matkailu avartaa. Ja hyvät luennoitsijat.
Koska Kiinassa on välillä puutetta sähköstä, saattaa valtio katkaista sähköt klo. 14-17 osassa kaupunkia. Tämähän luonnollisesti tarkoittaa, että sehän menee yötöiksi. Se on aivan normaalia paikallisille, ja yötyöstähän tosiaan maksetaan ylityökorvauksia, niin tehtaissa kuin toimistoissa. McDonald’s taas jalkautui Etelä-Afrikkaan yhdeksänkymmentäluvulla kaiken kaaoksen jälkeen. Ainoa ongelma heille rantautumisessa oli, että Etelä-Afrikassa oli jo ravintolaketju nimeltään McDonald’s, punaisine väreineen ja Bac Micceineen. Ketjun omisti herra, jonka sukunimi oli McDonald’s, joten se oli täysin laillinen. No mitä originaali mäkkäri teki? No ei ainakaan tulosta muutamana ensimmäisenä toimintavuotenaan. Herra McDonald’s taas luultavasti muutti isompaan asuntoon ja vaihtoi Skodansa uuteen. Jenkeissä taas kuivassa osavaltiossa oli kampanja märkyyden puolesta. Siellä Peter liimaili tarroja campuksen seiniin, joissa luki: Muuttiko Jeesus viinin vedeksi vai veden viiniksi? Upposi kuulemma kuin veitsi vanhaan mummoon, sillä paikalliset arvostavat uskonnollisia vertauksia.
Englannissa työmiehet halusivat palkkansa käteisenä aina perjantaisin. Peter ihmetteli, miksei tilisiirto kelvannut. Kaikkensa hän teki, jotta työläiset siirtyisivät tilisiirtoihin, tarjosi vaihtobonuksia ja muuta, mutta kun ei niin ei. Yhtenä perjantaisena iltapäivänä, kun koko porukka työmiehestä johtoon oli oluella työviikon jälkeen, intti Peter vielä kerran vastausta pähkinäänsä. Vastaus kuului: ”jos saamme palkan tilillemme, vaimomme näkevät, kuinka paljon tienaamme”. Tämä (hyvinkin) luonnollinen seikka piili taustalla, eikä johdolla ollut mitään käsitystä siitä. Kun kissa oli nostettu pöydälle, sovittiin, että tästä lähtien jokainen sai itse valita, kuinka paljon käteen ja kuinka paljon tilille.
Pakko myöntää, että matkailu avartaa. Ja hyvät luennoitsijat.
torstai 12. maaliskuuta 2009
Sunnuntaisuunnittelija
Sitä väillä miettii, mitä sitä tekee isona. Tai no siis isona, eikö tässä pikkuhiljaa jo aleta olemaan isoja? Varsinkin näin päivisin kun on aikaa, huomaan usein miettiväni asioita Suomessa ja tulevaisuuttani. Huomaan myös suunnittelevani elämääni koko ajan, vaikka se on tässä ja nyt. Huomaan miettiväni takaisintulojuhliani heinäkuussa, takaisin töihin paluuta sekä ensi syksyä. Pitääkö minun ottaa hirveä läjä kursseja, jotta olen taas mukana valtioneuvoston asettamassa opintoputkessa? Huomaan pyöritteleväni mielessäni ensi syksyn työelämää, ensi kevään bobiaikaa ja kaikkea muuta. Huomaan myös silloin tällöin miettiväni, mitä te teette juurikin nyt siellä. Huomaan, että sitä ei pääse pakoon, mistä on kotoisin.
Tällaista tapahtuu varsinkin silloin, kun minulla on tylsää.
Aivan, täällä on välillä tylsää. Siis aivan saman lailla tylsää, niin kuin sinulla siellä. Istut koneella ja mietit, että mitä sitä seuraavaksi. Siihen liittyy myös pieni turhautuminen, sillä sinulla on 12 eri asiaa, jotka pitäisi tehdä. Mutta tavallaan ne voi skipata seuraavaksi päiväksi, viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi. Kyllä ne muistuttavat, kun ne pitää hoitaa. Tai ainakin joku muistuttaa, viimeistään perintätoimisto. Kyseessä on samanlainen ajatusmalli kuin yhdellä legendaarisella ruoholahtipersoonalla. Kyseinen nuori mies oli törttöillyt nuoruudessaan, tehnyt niin sanotusti laskua. Tätä laskua hän maksoi nyt, kun oli valmistunut ammattikoulusta ja tienasi aikuistenrahaa. Kysyessäni, että miten velat, vastaus oli tyhjentävä: ”En mä tiedä, omansa ne ottaa, mä pärjään lopuilla.”
Tässä piilee tylsyyden, saamattomuuden ja laiskuuden perimmäinen aksiooma. Minä ja moni muu tekevät juurikin sen, mikä on välttämätöntä. Toiset taas haluavat olla tilanteen herra tai rouva, tavallaan olla aina edellä, mitä tulee tapahtumaan. Se tarkoittaa niin paperisia kuin sähköisiä almanakkoja, unettomia öitä ja Beroccaa. Se myös tarkoittaa kolme viikkoa etukäteen suunniteltuja yhden illan onnelakeikkoja ja jos oikein repäisee, niin tenttiviikon jälkeen voi mennä ottamaan nelisen bisseä naapurisoluun. Siinä ei ole todellakaan mitään pahaa, me kaikki olemme veistetty eri puulajeista. On jäykkää tammea ja notkeaa bambua. En vain tylsyydeltäni ja laiskuudeltani jaksa innostua suunnittelijatyypeistä, ellei kyse ole mainosalasta tai arkkitehdeistä. Eikö siinä suunnittelussa samalla mene vähän ohi juurikin se, mikä tekee tästä kaikesta niin kivaa: elämän ennalta arvaamattomuus?
Suunnitellaan suunnitellaan. Minä onneksi tiedän, mitä minä teen isona. Sitä varten ehkä suunnittelen vuosisuunnitelmia. Pitää olla päämääriä, joita varten tekee kaikkensa. Oma päämääräni tiivistyi alla olevaan tekstiin mainosmies Tommi Laiholta:
"Viisi käskyä"
Näytä intohimosi ja tartuta sillä muutkin.
Tällaista tapahtuu varsinkin silloin, kun minulla on tylsää.
Aivan, täällä on välillä tylsää. Siis aivan saman lailla tylsää, niin kuin sinulla siellä. Istut koneella ja mietit, että mitä sitä seuraavaksi. Siihen liittyy myös pieni turhautuminen, sillä sinulla on 12 eri asiaa, jotka pitäisi tehdä. Mutta tavallaan ne voi skipata seuraavaksi päiväksi, viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi. Kyllä ne muistuttavat, kun ne pitää hoitaa. Tai ainakin joku muistuttaa, viimeistään perintätoimisto. Kyseessä on samanlainen ajatusmalli kuin yhdellä legendaarisella ruoholahtipersoonalla. Kyseinen nuori mies oli törttöillyt nuoruudessaan, tehnyt niin sanotusti laskua. Tätä laskua hän maksoi nyt, kun oli valmistunut ammattikoulusta ja tienasi aikuistenrahaa. Kysyessäni, että miten velat, vastaus oli tyhjentävä: ”En mä tiedä, omansa ne ottaa, mä pärjään lopuilla.”
Tässä piilee tylsyyden, saamattomuuden ja laiskuuden perimmäinen aksiooma. Minä ja moni muu tekevät juurikin sen, mikä on välttämätöntä. Toiset taas haluavat olla tilanteen herra tai rouva, tavallaan olla aina edellä, mitä tulee tapahtumaan. Se tarkoittaa niin paperisia kuin sähköisiä almanakkoja, unettomia öitä ja Beroccaa. Se myös tarkoittaa kolme viikkoa etukäteen suunniteltuja yhden illan onnelakeikkoja ja jos oikein repäisee, niin tenttiviikon jälkeen voi mennä ottamaan nelisen bisseä naapurisoluun. Siinä ei ole todellakaan mitään pahaa, me kaikki olemme veistetty eri puulajeista. On jäykkää tammea ja notkeaa bambua. En vain tylsyydeltäni ja laiskuudeltani jaksa innostua suunnittelijatyypeistä, ellei kyse ole mainosalasta tai arkkitehdeistä. Eikö siinä suunnittelussa samalla mene vähän ohi juurikin se, mikä tekee tästä kaikesta niin kivaa: elämän ennalta arvaamattomuus?
Suunnitellaan suunnitellaan. Minä onneksi tiedän, mitä minä teen isona. Sitä varten ehkä suunnittelen vuosisuunnitelmia. Pitää olla päämääriä, joita varten tekee kaikkensa. Oma päämääräni tiivistyi alla olevaan tekstiin mainosmies Tommi Laiholta:
"Viisi käskyä"
Näytä intohimosi ja tartuta sillä muutkin.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Homo Praha Sapiens
Kelattiin viiden vaihtarikaverin kanssa toissaviikonloppuna, että mitähän sitä tekisi seuraavana viikonloppuna. Hetken hiljaisuuden jälkeen jostain kuului ”prague” ja homma oli sovittu: Prahaan mars! Wienistä pääsee dösällä Prahaan neljässä tunnissa ja maksaa 19 €/suunta. Niinpä torstaina juhlimassa ollut miehistömme tapasi 08.00 perjantaiaamuna dösälaiturilla ja se oli menoa se, eilisillä silmillä huomispäivää katsellessa. Matkamiehistöön kuului suomalainen Trixie, hollantilainen ADHD-tikku-ukko, farmaripoika Tony sekä kaksi kanadalaista mammaa, jotka ristimme Candyksi ja Gingeriksi. Joku voisi epäillä, että Trixie, Candy ja Ginger olisivat taiteilijanimiä, mutta siinähän epäilee. Ainakaan Jenkeissä ja Kanadassa kyseisillä nimillä ei ole mitään tekemistä tanssimisen tai maailman vanhimman ammatin kanssa.
Rankan matkan ja monen vesipullon jälkeen saavuimme Prahaan. Kaupunki näytti aivan samalta kuin Wien, ehkä hieman karumpi ja neuvostomaisempi. Meillä oli mukana tasan nolla karttaa ja erinomainen tsekinkielentaito, joten matka hostellille oli helppoa kuin heinän teko fiskarsseilla. Turistiryhmämme onnistui kuitenkin erinomaisesti suunnistuksessaan määränpäähän, ja monen vitun ja ”hot fe dummarin” jälkeen olimme Apartment Number One Praguessa, paikallisessa nuorisohostellissa. Päästyämme sisään, olimme aika mehuissamme. Hostelli oli juuri ikearemontoitu viisikerroksinen moderni hostelli yhteisloungeineen sekä keittiöineen. Käytävillä ja sohvilla makoili muita reppureissaajia ja jengi huuteli holaa ja helouta, minkä bissenjuomiseltaan kerkesivät. Meistä tuntui, että olimme tulleet juurikin oikeaan paikkaan. Avaimet käteen hostellinpitäjäkundeilta, jotka olivat itse 25-vuotiaita, maailmaa kiertäneitä ei-paikallisia. Laukut ja fjällrävelit käteen ja katsastamaan huone: kyllä kiitos, moderni, valkoinen ikeahuone keittiöineen ja kylppäreineen. Rokki soimaan ja fiilis kattoon, joka sekin oli korkealla, kiitos vanhan ajan praha-arkkitehtuurin.
Miksi kannattaa valita nuorisohostelli, kun lähtee valtiovierailulle? No pelkästään jo siksi, että esim. meidän tapauksessa hostellinpitäjäjätkät olivat järkänneet perjantai-illalle baarikierroksen. 15 euroa ennakkoa ja vamos, edessä neljä clubia ja ”ilmaista” viinaa. Ryhmään kuuluivat me, 10 aussia ja jotain jenkkejä ja muutama muu maailmankansalainen. Ensimmäisessä pisteessä sai tunnissa vetää niin paljon brenkkua kuin napa ruskasi, siitä siirtyminen seuraavaan paikkaan, jossa leikimme shoteilla ja jotkut jo muistilla. Kolmannessa paikassa pikainen visiitti, sillä paikka ei maistunut turistiryhmällemme. Itsehän olisin voinut lähteä jo 15 minuutin kulutttua, sillä meikäläistä yritti pokata MIES, joten en tuntenut oloani kotoisaksi. Praha on muutenkin Itä-Euroopan homojen mekka, sen tulimme huomaamaan viikonlopun aikana. Aivan, ei ehkä uskoisi, mutta sen verran oli nipistelyä ja nuolia ilmassa, että saimme kristallinkirkkaan kuvan Prahan homoilusta. Neljännessä paikassa olikin sitten pokeilla metallinpaljastimet ja meno jo kaikin puolin tasokasta. Siellä erivärisiä juomia ja todella jäätäviä tanssiaskelia, minkä jälkeen kuitti käteen ja mittari alle. Hostellille ottamaan lukua, jotta jaksaisi seuraavan erän.
Toinen erä lauantaina jatkui siitä, mihin eilen päästiin. Tällä kertaa tosin katsoimme matkaopas Pekkalan johdolla linnan ja sillan. Aivan, siinä ovat Prahan nähtävyydet, joten ei siitä sen enempää. Älkääkö kysykö, miksi minä toimin oppaana, jengi vain oletti, että tiedän, mihin olemme menossa. Voi tosin olla, että käsittämättömän lahjakkaalla paskanjauhamisellani oli osuutta asiaan. Oli miten oli, minut erotettiin ja palkattiin iltapäivän aikana kahdesti matkaoppaan tehtävissä. Pääasia oli, että jengillä oli hauskaa. Keskustasta vetäydyimme hostellin maastoon juomaan cappucinot ja syömään suklaakakkua, jonka jälkeen jatkoimme paikallisella punkulla, joka oli aivan Turusta. Maistui aivan mullalta, mutta ei se mitään, lasiin ei syljetä. Taas kerran kun oltiin päästy vauhtiin, niin mikäs pahaa pidättelisi. Muutama matkalaisemme otti takaisin hostellilla powersnapit, itse jatkoin farmaripoika Tonyn kanssa punkun juontia tupperwarelaseista. Kun kauneusunet olivat meikkipussissa, lähdimme syömään, ja niin siis, juomaan.
Käppäilimme iloisin mielin hostellikundien suosittelemaan ravintolaan, joka osottautuikin oikein mainioksi. Vedin paikallisen spesialin, makkaraa, perunoita ja kasviksia. Alkupalaksi jalapenotikkuja ja palanpainikkeeksi kaksi isoa, paikallista bisseä. Lasku: 10 €. Koko Praha on erittäin halpa, jos syö ja ostaa oikeasta paikasta. Me tosin emme syöneet ja juoneet oikeissa paikoissa, joten koko viikonloppumme lasku oli kuin todellisella turistilla. 1000 paikallista rahaa oli 35 €, eli meillä ei ollut hajuakaan, mitä mikäkin maksoi. Tonneja lenteli ja välillä tuntui kun olisi pelannut Monopolya. Maksettuamme valtavan laskumme ravintolassa, lähdimme taksilla Roxyyn, paikalliseen teknoluolaan. Otimme kaksi taksia, meidän maksoi 200, Trxien, Candyn ja Gingerin 350, takseissahan tosiaan on mittarit. Luola olikin sitten muutaman Onnelan kokoinen, joten jytkettä riitti. Olut oli halpaa ja sitä maisteltiin valkoisista muovituopeista. Toki kun kerran maalataan, niin maalataan sitten kunnolla. Päädyimme ottamaan pikku tärpätit, toiselta nimeltään absintit. Kaikille niille, joiden mielestä jallu on pahaa, niin suosittelen maistamaan tätä tärpättiä. Siinähän sitten hikoilimme ja joskus 04.00 hujakoilla päätimme ottaa pirssin takaisin Ikeaan. Taksikuski yritti vielä myydä meille yöseuraa sellaisesta katalogista, mutta päätimme mennä hostellijatkoille ilman paikallista iltapalaa. Jatkoista sen verran, että aussit ovat aika hupaisaa jengiä, kannattaa tutustua.
Sunnuntaina olo kuin nykkeilysäkillä. Kamat kasaan ja takaisin kotiin, hymyssä suin. Ja ihan vaan vinkiksi sinne kotomaahan, matkailu on aika siistiä.
Tsekeissä tsekeissä ja sitä rataa, niin johan alat olemaan elämän kanssa hyvää pataa.
torstai 5. maaliskuuta 2009
Ennen vanhaan?
Kuvaviestintätoimisto, toiselta nimeltään ”mainostoimisto”, on yritys, joka työstää mainoskuvia. Mainoksien, niiden värikkäiden ja viettelevien, tehtävä on saada tavallinen kansalainen ostamaan yhtymän tuote, oli kyseessä sitten suklaati tai polkupyörä. Kuvaviestinnän esimerkkimaa on Ameriikan Yhdysvallat, tuo merien takana oleva yhdyskunta. Sieltä on rantautunut Manner-Eurooppaan kuvaviestimisen taito, joka piiru piirulta kehittyy täällä pohjolassakin. Värikkäät neovalot, joita voit jo nyt nähdä Lasipalatsin melkein uutuutta hohtavassa rakennuksessa, ovat tämän kaltaisen mainostoimiston työstämiä. Myös päivälehdissä nähdyt ilmoitukset, ne ovat usein kuvaviestintätoimiston tekemiä. Viime vuosina radiossa yleistyneet kuulutukset kuunnelmien välissä, niitäkin tällainen toimisto tekee. Voisikin hyvin sanoa, että he ovat uuden ajan myyjiä, sellaisia kasvottomia kauppiaita.
Tuollaisessa mainostoimistossa bruukaa työskennellä toinen toistaan erilaisempia ihmisiä. He tekevät mitä erilaisempia työtehtäviä, jotka tämän päivän Suomessa kalskahtavat ihmeellisiltä. Ensimmäinen ja ehkä tärkein on mainoskuvittaja. Tällainen piirtäjä luo sen kaiken prameuden, jonka näemme ilmoituksessa. Ilmoituksen pääasiallinen tehtävä on viedä sinut pois arjen keskeltä ja antaa sinulle pala jotain muuta. Toki mainoskuvaan on aina piilotettu viesti, jonka tehtävä on saada sinut ostamaan esille tuotu tuote. Vai mitä sanot Sirkku-sokerista? Herttainenhan tuo sirkku on, oikein säpsäkkä mielestäni. Mainoskuvittajan tärkeimmät työkalut ovat valoisa nuppi, tussikynä, harppi ja viivoitin. Niiden avulla hän saa aikaiseksi jotain, mikä meistä tuntuu niin eriskummalliselta. Kauniit kirjaimet hän taikoo ”typografiakirjan” avulla, kirja on semmoinen kirja jossa on mitä ennennäkemättömimpiä tekstityyppejä. Sieltä hän valitsee kulloiseenkin mainoskuvaan sopivan kirjaintyypin. Me vastaanottajat emme aina edes tiedosta, kuinka sulavasti juuri sellainen tai tällainen kirjasin sopii juurikin siihen mainoskuvaan.
Toinen, hyvin arvostettu ja pidetty ammatti mainonta-alalla on mainoskirjoittaja. Tällainen veikkonen käyttää sanallista avaruuttaan luomaan mielenkiintoista ja kiinnostavaa tekstiä. Hän käyttää kieltään kuin seppä talttaansa. Mitä erilaisimmilla sanapareilla hän kirjoittaa tekstiä, jota on kiintoisaa lukea. Hyvin usein leipäteksti on osa kuvittajan kuvittamaa mainoskuvaa. Mainoskirjoittajan ja mainoskuvittajan yhteistyö onkin usein samettisen saumatonta, jolloin lopputulos on erihauskaa ja valloittavaa. Kun perinteisesti suutari on pysynyt lestissään, niin tämän kaltaisessa, uudenlaisissa työtehtävissä ei rajoja oikein tunneta. Tuollaisessa kuvaviestintätoimistossa työskentelee myös sihteereitä ja laskijoita ja kaiken laisia muun laisia ihmisiä.
Mutta kuten jokainen järkevä ihminen tietää, pennillä on aina kaksi puolta. Kuvailtuani edellä tuollaisen toimiston työtapaa, rohkenen esittää eriävän mielipiteen tämän kaltaisesta työskentelystä.
Tällainen ala ei voi olla tulevaisuuden ala, sillä siinä ei ole mitään konkreettista tekemistä. On aivan naurettavaa, tahi huvittavaa, että jollain kuvilla voitaisiin vaikuttaa ihmiseen. Ei yksi neovalo saa minua mieltäni muuttamaan. Myöskin erilaiset futuurikuvat siitä, että joskus televisiokanava toimisi ”mainoskuvarahalla”, on hyvinkin eriskummallinen mielikuva. Kansakuntamme on ihan hyvin pärjännyt tähänkin asti ilman kiiltokuvia ja iskulauseita, joten ei semmoisia tulevaisuudessakaan tarvita. Raavas ja rehellinen työ, se on arvossa polvelta toiselle. Sanovat, että kyllä mainosten tekeminenkin rehellistä työtä on, tiedä sitä sitten. Kertovat vielä, että kuvaviestintätoimistossa on hauskaa tehdä työtä. Työ ja huvi erikseen, herranjestas sentään.
Ystävällisin terveisin,
Viljo Hongisto
notaari
Tässä kuvaus, siitä, mitä minä tulen tekemään isona. Alaa kuvattiin noin 50 vuotta sitten ja perustasolla mitään ei ole oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Toki työtavat ja markkinointikanavat ovat nykypäivänä jotain sellaista, mitä aikoinaan ei edes osattu kuvitella. Tässä piileekin se juju, miksi minä haluan alalle. Skeptikot huutelevat, että mainosala on kuollut ala, mutta samaa on sanottu jo vuosikymmeniä. Totuus on kuitenkin, että aina keksitään uusia kanavia ja vaikutusmahdollisuuksia, ja ne, jotka pystyvät uudistumaan, tulevat pärjäämään. Itseni luen tämän laivan miehistöön.
Jotta joskus pääsee huipulle, pitää myös aloittaa kiipeäminen. Allekirjoittaneen perusleiri alkaa keväällä 2010 markkinointitoimisto Bob Helsingin siipien suojissa. Kyseessä on koulun työharjoittelu ja paikkana tämän hetken menestyvin markkinointitoimisto. Vai mitä mieltä olet siitä, että joku pelasti paviaanit tai teki äitisi ruuat? Entäpä jos olet Kännissa, oletko Ääliö? Sitähän voit kysyä Stockmannilta tai Sampolta. Äläkä ruoki sitä lamaa, Seppo.
Että sinne. Kiitos Bob, Positive vibrations man. Thats what makes it work.
Tuollaisessa mainostoimistossa bruukaa työskennellä toinen toistaan erilaisempia ihmisiä. He tekevät mitä erilaisempia työtehtäviä, jotka tämän päivän Suomessa kalskahtavat ihmeellisiltä. Ensimmäinen ja ehkä tärkein on mainoskuvittaja. Tällainen piirtäjä luo sen kaiken prameuden, jonka näemme ilmoituksessa. Ilmoituksen pääasiallinen tehtävä on viedä sinut pois arjen keskeltä ja antaa sinulle pala jotain muuta. Toki mainoskuvaan on aina piilotettu viesti, jonka tehtävä on saada sinut ostamaan esille tuotu tuote. Vai mitä sanot Sirkku-sokerista? Herttainenhan tuo sirkku on, oikein säpsäkkä mielestäni. Mainoskuvittajan tärkeimmät työkalut ovat valoisa nuppi, tussikynä, harppi ja viivoitin. Niiden avulla hän saa aikaiseksi jotain, mikä meistä tuntuu niin eriskummalliselta. Kauniit kirjaimet hän taikoo ”typografiakirjan” avulla, kirja on semmoinen kirja jossa on mitä ennennäkemättömimpiä tekstityyppejä. Sieltä hän valitsee kulloiseenkin mainoskuvaan sopivan kirjaintyypin. Me vastaanottajat emme aina edes tiedosta, kuinka sulavasti juuri sellainen tai tällainen kirjasin sopii juurikin siihen mainoskuvaan.
Toinen, hyvin arvostettu ja pidetty ammatti mainonta-alalla on mainoskirjoittaja. Tällainen veikkonen käyttää sanallista avaruuttaan luomaan mielenkiintoista ja kiinnostavaa tekstiä. Hän käyttää kieltään kuin seppä talttaansa. Mitä erilaisimmilla sanapareilla hän kirjoittaa tekstiä, jota on kiintoisaa lukea. Hyvin usein leipäteksti on osa kuvittajan kuvittamaa mainoskuvaa. Mainoskirjoittajan ja mainoskuvittajan yhteistyö onkin usein samettisen saumatonta, jolloin lopputulos on erihauskaa ja valloittavaa. Kun perinteisesti suutari on pysynyt lestissään, niin tämän kaltaisessa, uudenlaisissa työtehtävissä ei rajoja oikein tunneta. Tuollaisessa kuvaviestintätoimistossa työskentelee myös sihteereitä ja laskijoita ja kaiken laisia muun laisia ihmisiä.
Mutta kuten jokainen järkevä ihminen tietää, pennillä on aina kaksi puolta. Kuvailtuani edellä tuollaisen toimiston työtapaa, rohkenen esittää eriävän mielipiteen tämän kaltaisesta työskentelystä.
Tällainen ala ei voi olla tulevaisuuden ala, sillä siinä ei ole mitään konkreettista tekemistä. On aivan naurettavaa, tahi huvittavaa, että jollain kuvilla voitaisiin vaikuttaa ihmiseen. Ei yksi neovalo saa minua mieltäni muuttamaan. Myöskin erilaiset futuurikuvat siitä, että joskus televisiokanava toimisi ”mainoskuvarahalla”, on hyvinkin eriskummallinen mielikuva. Kansakuntamme on ihan hyvin pärjännyt tähänkin asti ilman kiiltokuvia ja iskulauseita, joten ei semmoisia tulevaisuudessakaan tarvita. Raavas ja rehellinen työ, se on arvossa polvelta toiselle. Sanovat, että kyllä mainosten tekeminenkin rehellistä työtä on, tiedä sitä sitten. Kertovat vielä, että kuvaviestintätoimistossa on hauskaa tehdä työtä. Työ ja huvi erikseen, herranjestas sentään.
Ystävällisin terveisin,
Viljo Hongisto
notaari
Tässä kuvaus, siitä, mitä minä tulen tekemään isona. Alaa kuvattiin noin 50 vuotta sitten ja perustasolla mitään ei ole oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Toki työtavat ja markkinointikanavat ovat nykypäivänä jotain sellaista, mitä aikoinaan ei edes osattu kuvitella. Tässä piileekin se juju, miksi minä haluan alalle. Skeptikot huutelevat, että mainosala on kuollut ala, mutta samaa on sanottu jo vuosikymmeniä. Totuus on kuitenkin, että aina keksitään uusia kanavia ja vaikutusmahdollisuuksia, ja ne, jotka pystyvät uudistumaan, tulevat pärjäämään. Itseni luen tämän laivan miehistöön.
Jotta joskus pääsee huipulle, pitää myös aloittaa kiipeäminen. Allekirjoittaneen perusleiri alkaa keväällä 2010 markkinointitoimisto Bob Helsingin siipien suojissa. Kyseessä on koulun työharjoittelu ja paikkana tämän hetken menestyvin markkinointitoimisto. Vai mitä mieltä olet siitä, että joku pelasti paviaanit tai teki äitisi ruuat? Entäpä jos olet Kännissa, oletko Ääliö? Sitähän voit kysyä Stockmannilta tai Sampolta. Äläkä ruoki sitä lamaa, Seppo.
Että sinne. Kiitos Bob, Positive vibrations man. Thats what makes it work.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Näennäisesti vammainen kansa
Arvoisat kansalaiset, kärä medborgarer
Sattuipa silmiini kyseinen uutinen:
http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/N%C3%A4k%C3%B6vammaiset+haluavat+kuulutuksia+raitiovaunuihin+ja+busseihin/1135243978551
Luettuani artikkelin, minua alkoi hävettää.
”HKL kokeili pysäkkien ääneenkuulutuksia raitioliikenteessä 2000-luvun alussa, mutta ne jouduttiin lopettamaan matkustajilta saadun erittäin kielteisen palautteen takia.”
Siis onko jengi Suomessa oikeasti näin tiukkapipoista? Eikö oman muurin muuraamisessa ole enää mitään rajaa? Näkövammaisilla ei siis ole mahdollisuutta matkustaa julkisissa, koska PYSÄKIN NIMEN KUULUTTAMINEN häiritsee SINUN matkaasi? Hei nyt pikkuhiljaa sitä suhteellisuudentajua siihen kauniiseen käteen ja ne pikku sinisimmut auki. Et todellakaan voi olla tosissasi, että päiväsi menee pilalle, kun kuulet ”Dianapuisto, Dianaparken”.
Jos menee, niin kysy miltä se näkövammaisen päivä näyttää.
HKL suitsuttaa, että asiakkaat ovat todella tyytyväisiä joukkoliikenteeseen. On kännykkälippua, infotaulua, sähköisiä aikataulunäyttöjä ja vaikka mitä. On deekiksiä sporassa, humalaisia teinejä metrossa ja avohoitopotilaita bussissa. HKL yrittää toitottaa, että Suomessa on tyytyväisimmät matkustajat, joilla ei ole hajuakaan, missä jäädä pois. Mites se meidän metro? Teidän on varmaankin erittäin epämiellyttävää matkustaa siellä, koska siellä jokin ääni häiritsee matkaanne? Aina muutaman minuutin välein naisääni keskeyttää muuten mukavan ruuhkametromatkustamisen. Muuten on niin hiljaista ja mukavaa, varsinkin kun kuuntelee ACDC:tä Ipodilta, niin silti häiritsee se iänikuinen pysäkkien toitottaminen.
Täällä valloissa sporissa ja metrossa ja bussissa toitotetaan jokainen pysäkki ja mahdolliset jatkoyhteydet. Voin rehellisesti sanoa, että se on todella kätevää. Ja miksi? Ensinnäkin, välillä kulkuväline on niin täynnä, ettei näe ulos, mikä pysäkki on kyseessä. Toiseksi, jos ei ole aivan varma, millä pysäkillä piti jäädä, jotta pääsee seuraavaan kulkuvälineeseen, on hyvä, että jatkoyhteydet kuulutetaan. Kolmanneksi, täälläkin on näkövammaisia. Tai vain huononäköisiä. Luulen, että Suomi on tässä suhteessa ainoa joukkoliikennekehitysmaa Euroopassa. Kaikissa muissa isoissa (totta, myös pienemmissä) kuulutetaan pysäkit, ainakin pääsääntöisesti. Oman kokemukseni mukaan Saksassa, Itävallassa, Ranskassa ja Espanjassa. Täällä Wienissä on sporissa myös kuulutus, joka menee suomeksi näin: ”Arvoisat matkustajat, annattehan istuinpaikan niille, jotka sitä eniten tarvitsevat”. Ohhoh, heti meni päivä pilalle, kun joku häiritsi sporamatkaani.
Jos tilanne Suomessa on todella niin kapeakatseinen, ettei meillä voi kuuluttaa pysäkkejä joukkoliikennevälineissä, niin enpä tiedä, hiljaiseksi vetää. Ei voi kuin ihmetellä ihmisten itsekkyyttä. Ja hienoin juttu on, että ihmiset ovat tosissaan, että näkövammaisille erikoispuhelimet käteen (kyllä, näkövammaisethan ovat jo itsessään hyvin äveriästä väkeä) ja sen jälkeen istumaan takapenkille. Ihan vain siksi, että Marjatta ja Seppo voivat rauhassa matkustaa kotimatkansa Kelan toimiston luukulta jakomäkeläiseen kaksioonsa. Danke vitun schön.
Ja kaikille niille näkövammaisille, jotka luette tätä blogia tästä ruudulta, niin todella toivon, että ilmapiiri muuttuu Suomessa.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Juomisen ja kuvaamataidon kurssi
Joo’o, sunnuntai ja rairai. Takana kaksi päivää ja monta hörppyä erilaisia sekoituksia. Oli maltaasta tehtyä, viljasta jalostettua ja omenoista käytettyä. Oli yrttipohjaista ja vähemmän yrttipohjaista, mutta samaan lopputulokseen ne kaikki käyttäjänsä saattoivat. Lopputulos oli euforinen humalatila, jossa kaikki on helppoa ja kivaa, niin kuin elämän kuuluu ollakin. Tämän tilan todistivat kymmenet nuoret ympäri maailmaa ja Itävaltaa, kun oli perjantai ja paikalliset tupaantuliaiset.
Tupareiden emäntä oli sama kuin edellisten kotibileiden, mutta tällä kertaa oli kolmiossa enemmän porukkaa ja painetta. Asuntohan ei ollut mikään tennishallin kokoinen, pikemminkin nakkikioski. Teemana oli siis hyvinkin perinteinen väistely ja taistelu elintilasta. Mutta niin kuin hyvin tiedätte, loistavissa kotibileissä on ahdasta ja tuiki tuntemattomat jauhavat tuikia ja tuntematonta toistensa kanssa. Voin kertoa, että wieniläiset kotibileet ovat aivan kuin suomilipulla varustetut kotimaiset, paitsi että jengi vetää asenteellisemmin ja ovat rennompia tuntemattomia sankareita kohtaan. Juhlien emännän motto kuvasti toimintaa todella esimerkillisesti ”These party’s end at the time when police get here!!!!” Tack så mycket, por favor!
Oletko koskaan ollut kotibileissä, jossa saa luvalla piirtää permanenttussilla seinään? Siis ihan sellaiseen rehelliseen väli- tai kantavaan seinään? Seinään, jossa on maalarinvalkoista lateksia, siis sellaista kuin sinulla siinä vieressäsi, missä ikinä istutkaan. No enpä ollut minäkään, joten taas oli aika kokea jotain uutta. Oltuamme muiden vaihtareiden kanssa kekkereissä sen ensimmäisen pakollisen 50-50 vodkapaukun verran, alkoi inspiraatio kolkuttamaan otsalohkoa. Saatuani kuningasidean, että piirretään Jussi Suomalaisen figuuri seinään, alkoi taiteellinen kukoistuskausi les vaihto-oppilaes kukkimaan. Hollannin ADHD piirsi meikäläisen seinään, minkä jälkeen aloimme taiteilemaan vaikka mitä kanvaasiimme. Sinne tuli suomenlippua, venäjää, ruotsi ja argentiinalainen taistelukana. Oli kommentteja ja tervehdyksiä ja kaikkea siitä väliltä. Pääasia oli, että miehistöllä oli hauskaa, ja että rautakaupat olisivat auki maanantaina. Voi olla, että kolmen litran purkki Pinoteksia ei ihan riitä.
Koska juhlat olivat kuin salakapakassa, niin ketään ei huvittanut lähteä rellestämään soittoruokalaan. Me saavuimme juhliin noin 23.00 aikaan ja viimeiset metrot kulkivat noin 00.30. Jopa palikkamatematiikalla voi tästä yhtälöstä laskea, että julkisilla emme enää pääsisi tikkua pidemmälle. Otimme siis puolen yön aikaan mietintäriihen ja pääsimme lopputulokseen, että on parempi katsoa esitys loppuun ja lähteä lopputekstien jälkeen ensimmäisillä aamumetroilla. Suunnitelma toimi kuin suomalainen koulujärjestelmä, joten aamuyöllä oli kaksi vaihto-oppilasta ja punaiset silmät ja hyvä mieli. Sitä ennen oli valistettu paikallisia suomalaisesta ilmaisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta, sekä korkeasta verotuksesta. Paikallisille tuli yllätyksenä Suomen kova ansioverotus, mutta arvonlisävero on suunnilleen samaa luokkaa kuin paikallinen. Pääomaverotus oli myös hyvinkin identtinen kummassakin maassa. Itävaltalaiset myös kadehtivat kielitaitoamme ja ihmettelivät, miksi meidän pitää puhua ruotsia. Kaikki edellä mainitut keskustelut käytiin muuten saksaksi, joten voi olla, että paikallisilla on ehkä hieman väärä kuva meistä. Se on se kielimuuri katos, sano turkulainen kun Kanarialle lähti.
Että joo, autolla olin liikenteessä sitten taas koko viikonlopun. Lauantaina parkkeerasin pieneen kuppilaan Wienin sydämessä juomaan Coronaa ja paikallista hanaolutta. Lopputulos: ROAD TRIP- suunnitelma kolmen muun vaihtarin kanssa pääsiäislomalle.
Kyllä, nyt alkaa jo pikkuhiljaa pääsemään sisään, mikä kaikki on mahdollista täällä! Ei turhia suunnitelmia, auto alle ja vamos!
PS. Arvatkaa kukas se siinä pienessä kuvassa on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
