Manolo

Olipa kerran pienen pieni saari siinä päiväntasaajan tietämillä. Saari oli sopivasti sivussa laivareiteiltä, eikä sinne eksynyt kukaan edes vahingossa. Saaren nimi oli Darra, ja sitä asutti pippurinen heimo nimeltä Ottakringer. Heimo oli joutunut saarelle, kun viikingit olivat häätäneet heidät pois Manner-Euroopasta. Ottakringerit olivat kuitenkin sopeutuneet Darralle oikein hyvin, heimo oli lisääntynyt kiitos ahkeran nuorison kuin sopulikanta vehreänä kesänä. Heimo oli rauhaa rakastavaa väkeä ja elämä luisti kuin vaarin alla jäinen kuisti. Elettiin vuosisataa, jolloin musta surma riehui Euroopassa.

Saarella asui myös pieni, ruskeasilmäinen poika nimeltä Manolo. Manolon isä työskenteli paikallisessa lastentarhassa ja äiti leipomossa, jonka erikoisherkkua olivat kookosmaitotäytteiset croissantit. Manololla oli paljon sisaruksia ja hän viettikin päivät lyhyet heidän kanssaan. Sisarusten lempiharrastus oli puutarhan hoito, josta vanhemmat olivat todella mielissään. Takapihalla kasvoi niin kirveliä, hulluruohoa kuin timjamia. Oli sitruspuita, mallasta ja bataattia. Pihan nurkassa oli pieni päreistä koottu mökki, jonka sisällä kasvoi vihreä kasvi. Sisaruksia oli kielletty menemästä mökkiin, sillä isä kasvatti siellä jotain, johon kukaan muu perheestä ei saanut koskea. Samanlaisia pärekoppeja oli joka talon takapihalla, ja niihin sai mennä vain isät, ja silloin tällöin äidit.

Vuodet vierivät ja Manolosta kasvoi oikein komea nuori mies. Aurinko paahtoi Manolosta sopivan ruskean ja kookosviljelmillä vietetyt vuodet muokkasivat Manolon rungosta varsin kadehdittavan. Tämän saman oli huomannut Darran hameväki, ja Manololla riittikin vientiä paikallisella Backardi-Clubilla. Paikan erikoisuus, juoksutettu kookosmaito, sai isommankin miehen juhlatuulelle. Manolo viettikin illan jos toisen klubilla, laulaen, päristäen kookosrumpuja ja tanssien lambadaa. Saaren ilmastolla oli yksi vaikutus alkoholin käyttöön: krapulaa ei tullut, ikinä. Vielä tänä päivänäkin tutkijat, suomalaiset, saksalaiset, britit, ruotsalaiset ja irlantilaiset etupäässä, yrittävät löytää ilmaston salaisuuden.

Manolon elämä oli siis varsin tasapainoista, mutta yksi asia häntä askarrutti suuresti. Se pieni koppi siellä takapihalla ja varsinkin se vihreä kasvi sen sisällä. Uteliaisuus kasvoi lopulta niin suureksi, että Manolo päätti yhtenä yönä murtautua koppiin, kielloista huolimatta. Kun isä oli tullut ykkösketjun kokoontumisesta Kuikuilevasta Kookoksesta ja mennyt horjuvin askelin uinumaan, koitti Manolon kauan odottama tilaisuus. Äitikään ei olisi häiritsemässä, sillä tänään olisi Leipomon pikkujoulut, jossa laitettaisiin pullaa uuniin ja makkaraa piirakalle.

Illan pimeydessä Manolo asteli kopille. Vain kookoksenvalkoinen kuu valaisi miehenalun puuhia. Kookospähkinän kuoresta veistetty munalukko aukesi helposti, olihan Manolo menestynyt yläasteen sorminäppäryystesteissä varsin mainiosti. Vapisevin käsin Manolo aukaisi oven ja näki nyt ensi kertaa vihreän yrtin kokonaisuudessaan. Kasvin tuoksu täytti koko kopin. Tuoksussa oli tupakansavua, olutta, jaloviinaa, lihistä kahdella nakilla ja ehkä jopa hieman verta. Manolo ei ollut ikinä kohdannut moista tuoksua, mutta tavallaan ymmärsi sitä ja jopa hieman piti siitä. Itse kasvi näytti korianterilta, kuivine rankoineen ja pienine lehtineen. Manololle tuli siltä seisomalta malttamaton halu maistaa yrttiä, ja niinpä hän taittoi yhden hennon oksan kasvista. Manolo nuuhki oksaa ja lopulta puraisi siitä palan. Kasvi maistui juuri siltä kun tuoksuikin, mutta Manolo söi kuin söikin koko oksan. Mitään hallusinaatioita ei tullut ja Manolo tunsi itsensä aivan normaaliksi ruokahetken jälkeen, joten hän painui petiin miettien, että mitäköhän erikoista koko kasvissa muka oli.

Yöllistä seikkailua seuraavana viikonloppuna oli Backardi-Clubilla kanta-asiakkaiden erikoisilta. Kaikki juomat olivat puoleen maasiipioravannahkahintaan, joten juoksettunut kookosmaito virtasi ja tunnelma oli katossa, jota klubilla ei tosin ollut. Ilta meni kuin ennenkin ja koska Manololla meni jopa hieman liian lujaa, päätti hän lähteä yksin kotiin. Clubin ulkopuolella Manolo meni muulijonoon, eikä mennyt kauankaan, kun hän sai muulin. Kosmopoliittina miehenä Manolo tippasi muulikuskia ja kömpi taloonsa, jossa vanhemmat ja sisarukset jo nukkuivat.

Aamulla Manolo heräsi aivan hirvittävään pääkipuun. Vasen käsi oli läpipuutunut ja suussa maistui jokin aivan muu kuin kookospepsodent. Vatsassa pyöri ja silmiä ei pystynyt edes siristämään, sillä ne olivat muurautuneet umpeen. Manolon yrittäessä nousta pystyyn, tuntui siltä, kuin K-juna olisi ajanut ylitse. Manololla oli jotain, mitä hänellä ei ikinä ollut aikaisemmin. Ja nyt ei ollut kyse flunssasta, sen Manolo tiesi. Manolon ihmetellessä oloaan, hänen huoneensa bambuverho aukesi ja sisään astui hänen isänsä Mojito. Ennekuin Manolo sai sanaakaan suustaan, isä aloitti: ”Oletko käynyt kopissa?”. Manolon ei auttanut kuin nyökyttää, sillä hän ei pystynyt puhumaan. ”Olet siis ollut kopissa ja maistanut kasvia?” Taas nyökytys ja pitkä nielaisu, sillä jotain yritti tulla ylös. ”Sitten saat kirota vain ja ainoastaan itseäsi, sillä olet tullut aikuisten maailmaan. Kasvi, jota maistoit, on nimeltään Krapulaus Maximus, tuttavallisemmin Krapula. Kun sitä on kerran maistanut, se seuraa sinua loppuelämän. Halusit tai et, krapula tulee tästä lähtien aina, kun olet siemaissut tipankin kookosjatketta. Minä yritin suojella sinua siltä, niin kuin jokainen kunnon vanhempi lastaan. Mutta sinä valitsit tiesi, joten tästedes kannat vastuusi kuin aikuinen.”, kaikuivat tarkasti artikuloidut sanat Manolon huoneessa.

Samaan aikaan Manolon silmäkulmaan ilmestyi tippa, niin kuin joka aamu seuraavan kerran 43 elinvuoden aikana, kun Manolo oli ollut radalla.

Tässä tarina siitä, miltä minusta tuntui eilen, ja tulee tuntumaan koko kevään. Arkisin ja viikonloppuisin.